Kinn Bresjnev Sovjet Staut

Oslon lentokenttämyymälän ostoksia, 75 cl pullo vahvaa stoutia, 8%. Brežnev-nimellä tuskin sen kummempaa viittausta Neuvostoliitto-diktatuuriin, tarkoitettaneen siis russian imperial stoutia, vaikka Brežnev syntyi Ukrainassa. Maitohappoinen tuoksu, maussa myös, jopa epämiellyttävän nihkeä, ei tunnu hyvältä. Kontrasti kova edelliseen Põhjalan olueen, tämä on epätasapainoinen ja karkea. Hedelmäisyys on enemmän jälkimaussa esillä, mutta suutuntumassa on jotain epäilyttävää sivumakua. Leipäisyyttä, rusinaa, yrttiä, vihannesta, ehkä tupakkaakin epämiellyttävällä tavalla. Ostopaikka, Oslo, Gardermoen, Heinemann Duty Free.

Põhjala To Øl Taanilinn Cognac Barrel Aged

Paneman hanavalikoimasta jäi vielä yksi ns. hampaankoloon, joten neljäs vierailu baariin oli tosiasia. 14%, imperial stout, kauraa ja lakritsaa, varsin kuiva olut näin vahvaksi, alkoholi ei tunnu läpi. Konjakin vaikutus on selvä kuivassa hedelmäisyydessä, hyvin tasapainoinen olut, joka välttää katkeruuden, mutta myös siirappisuuden. Turhan vahva olut sosiaalisessa tilanteessa, sillä baarissa oli varsinainen hörhöjen kokoontumisajo, alan ykköskentällistä paikalla: Nikulainen, Välitalo, Klimoff, Brunnsberg. Panema, 31.1.2018.

All In Hustle Imperial Stout

All In on göteborgilainen kiertolaispanimo, vahva stout (9,8%) tehty Lycke Bryggerissä Mölnlyckessä, joka on Göteborgin lähiö puolivälissä Landvetterin lentokentälle mennessä. Upea beige vaahto. Tuoksussa runsaasti kaakaota, Suffeli-suklaavohvelia. Maku maltaisempi, hyvin pehmeä, lähes cask-tyyliä, kuohkea, kahvinen, kuivempi. Erittäin hyvää, ei liian makeaa, ei tosin katkeraakaan kovin leimallisesti. Tykkäsin kovasti. Panema, 30.1.2018.

Cool Head Panema Pale Ale

Harjun uuden panimobaarin talon olutta, pantu nyt alkuun Tuusulassa. 6,5%, samea, hedelmäinen, pehmeä, puhdas. Lähes kohtuullisesti katkeroakin mukana. Yllättävän hyvä. Kolmas Panema-vierailu neljässä päivässä, olisiko tässä lopulta jo kantabaarin alkio kasvamassa? Panema, 30.1.2018.

Suomenlinna Kulkurin Valssi APA

Vantaalta APAa Vaasankadulla, 5,2%, 39 IBU. Melko samea, pihkainen, hedelmäinen, hieman karamellinen, heikosti katkera. Hyvin puhdaspiirteinen, hillitty, tasapainoinenkin. Suomenlinna etenee vakaasti, panimon pitkä ikä kertoo siitä, että siellä tiedetään mitä tehdään. Hophedonistikin tätä juo mielellään, vaikka hieman tylsältä tuntuu. Solmu (Vaasankatu), 30.1.2018.

Milan - Lazio 2-1

Lähes tarkalleen yhdeksän vuotta sitten 25.1.2009 vierailin Milanon San Sirolla näkemässä Interin ja Sampdorian matsin varsin sumuisessa säässä. Sumua nytkin San Sirolla Milanin hallitessa ensi jaksoa melko suvereenisti tällä hetkellä nimekkäämpää roomalaisryhmää Laziota vastaan. Varttitunnin kohdalla Çalhanoğlun vapaapotkun viimeisteli Cutrone hallitusti. Lazio hieman yllättäen tasoitti viisi minuuttia myöhemmin vastahyökkäyksestä, Marusic maalintekijänä. Jakson lopulla taas Milan johtoon, nyt Calabrian keskityksen puski Bonaventura sisään. Toisella jaksolla Lazio oli aktiivisempi, varsinkin nuori serbitähti Sergej Milinkovic-Savic erittäin terävänä, mutta ei tulosta. Vielä 85. minuutilla Lazion kapteeni Lulic avopaikassa luukulla kahden metrin etäisyydellä, mutta ei onnistunut sekään. Selvää siirtymäkautta elävälle Gennaro Gattuson valmentamalle Milanille rohkaiseva voitto kovalla väännöllä.

Stigbergets West Coast IPA, hanaversio

Paneman Stigbergets-hanakin vaihtunut eilisestä. Nyt tarjolla länsirannikon kamaa, jota aiemmin olen juonut vain pullossa Sorissa. Ei siis kirkas tämäkään, 6,5% taas, heikosti vaahtoa. Hyvin maukasta appelsiinia, puhdasta vetoa, lievästi katkeruutta, mutta ei mitään horjahteluja. Erittäin nautittavaa ja taas selvä tasoero O-Ouhun, Stigbergets tuntuu aina paremmalta. Maukasta ja maistuvaa. Panema, 28.1.2018.

O/O Init APA Enigma

Räntäsade taukosi, joten kävelin takaisin Harjuun, jossa Panema-baarissa oluet ehtineet vuorokauden aikana vaihtua. O/O:lta nyt tarjolla APAa, 5,3%, sameaa taas. Yrttisempää vetoa, hedelmäkin löytyy taaempaa, mutta ei paljoa kokonaisuutta paranna. Katkeruus taas o-oulla heikohkoa. Panema, 28.1.2018.

Olutpaja IPA 4

Räntäsade jatkui, joten siirryin Sorista viereiseen baariin Kaislaan. Tarjolla laitikkalalaista IPAa, tämän panimon IPA-sarjasta olen aiemmin maistellut festivaalistartin jälkeen kakkosversiota, mutta kolmonen jäi väliin. Nyt siis jo neljäs yksilö, 6,0%,  hyvin maltainen, varsin ohut. Ei sitrusta, pikemmin ESB-tyyliä kuin IPAa, kuiva kyllä, mutta ei miellyttävä. Ehkä ei kovin tuore, ei katkeroakaan, harmittava pettymys. Kaisla, 28.1.2018.

Mikkeller Weird Weather Lactose IIPA

Mikkellerin Weird Weather -sarjan perus-IPAa tuli tsekattua runsas viikko aiemmin. Tässä vahvemmassa (8,3%) laktoosi-versiossa vitsikkäästi vain 4 IBUa. Tuoreen appelsiinin tuoksua. Maku makean hedelmäinen , nyt ei tunnu mallasta eikä katkeroa ollenkaan. Tässä hedelmämehuisuus ehkä vedetty ainakin yhdeltä kantilta äärimmilleen. Ei tunnu hyvältä. Kovasti parjattu mahdollinen NEIPA-tyyli ei ole huono asia, jos täyteläinen viljapohjainen sameus ja hedelmäisyys saadaan yhdistettyä tanakkaan katkeruuteen. Stigbergets ja mm. Hill Farmstead siinä tuntuu onnistuvan, Mikkeller ja O/O huonommin. Baarissa miellyttävän lenseä tunnelma, ei yhtään syöjää häiritsemässä dokaamista ja ikkunapöydästä mukava seurata räntäsateessa etenevää vaalikarjaa. Sori, 28.1.2018.

O/O Pretty Pale Ale

Pale ale yhtä samea kuin O/O:n IPA, nyt 5,5%, kauraa mukana. Ohuempi, vähemmän mehuisuutta, vähemmän kaikkea, ehkä olisi pitänyt aloittaa tällä, häviää nyt kaikilla osa-alueilla. Sinänsä ihan miellyttävä ja kohtuullisen raikaskin tapaus. Sori, 28.1.2018.

O/O Narangi IPA

Sori Taproom sotki taas raitis sunnuntai -suunnitelmani, uusia göteborgilaisia oluita hanaan, joten 2,5 kilometrin ripeällä päiväkävelyllä pääsin paikalle puoli tuntia avausajan jälkeen. Ei suurta tungosta. 6,8%, samea, heikosti vaahtoa, appelsiinimehua, ananasta,  silti mallasrunkoa. Kirpeys ja raikkaus ei samaa tasoa kuin eilisessä Paneman Stigbergetsissä. Katkeruuskin vaisumpaa.  Sori, 28.1.2018.

Stigbergets Voodoo Gong

Göteborgista imperial stout, 10% (netin mukaan 11%). Pehmeä, kuiva, hienostunut, ei makeutta. Ei katkeroa, ei errityisen monimuotoinen, mutta hyvä silti. Hedelmäisyys pinnalla, ei paahteisuutta. Panimo selvästi kykenee valmistamaan laadukkaasti muutakin kuin NEIPAa. Ote herpaantui tässä vaiheessa sen verran, etten saanut otettua terävää kuvaa oluesta. Panema, 27.1.2018.

Maistila Cool Head Other Side of the Moon

Paneman tuusulaisen isäntäpanimon Cool Headin tuote, ilmeisesti pantu Oulussa Maistilan tuotantolaitoksilla Alppilassa. Oatmeal stout, kauraa siis, 6,3%. Hieman makea, ei paahteisuutta, maltainen, lievää mausteisuutta, puhdas, tuore, ei juurikaan katkeroa. Ei mitään häikkää, mutta ehkä kokonaisuus jää vaisuksi, ei säväytä millään osa-alueella. Panema, 27.1.2018.

Amager Trillium Sigtebrød IPA

Harjussa saavutin ensimmäisen tuntuman kohuttuun amerikkalaiseen Trillium-panimoon. Toki vain yhteistyökuviossa kööpenhaminalaisen Amagerin kanssa, IPA, 6,8%. Ei mikään NEIPA, hieman samea, mutta meripihkaista väriä. Makeampi tapaus, appelsiinia, jokin lievästi häiritsevä sivumaku. Katkeruus aika heikkoa, muutenkin liian hillittyä makua kaikilla osa-alueilla. Selvästi paljon heikompi kuin Stigbergetsin sessio-avaus. Hieman vetoista baarissa, ehkä kaikki ikkunat ei vielä asennettuna. Paikalle saapui lisää olutharrastajia, Petteri Helin ja Karilan pariskunta, myös Arvuuttajana tunnettu herrasmies. Panema, 27.1.2018.

O/O 50/50 Chinook/Citra

Panema-baarissa Stigbergetsin jälkeen toinen göteborgilainen IPA, edelleen samat 6,5%, NEIPA taas. Samea, maku matalaprofiilisempi kuin Stigbergetsillä. Karkeampi, nihkeämpi, ei niin tuore ja katkeroakin heikosti. Ei huono, mutta kontrasti edelliseen olueen todella selvä, perustarjonnassa olisi varmaan tuntunut selvästi paremmalta. Panema, 27.1.2018.

Stigbergets New & Improved Gbg IPA

Cool Headin uusi Panema-panimobaari Harjussa avautui lupausten mukaisesti tammikuussa. 18 hanaa tarjolla, valoisa Helsinginkadun ja Kustaankadun kulma, varsin pelkistetty kalustus vielä, Tom Waitsia soitetaan. Paikalla Makun Juhani Repo, panimotilat väliaikaisen seinän takana vielä, ne valmistunevat loppukevääseen mennessä. Erittäin mielenkiintoinen tarjonta, omatuonteja ainakin Ruotsista. Ensimmäisenä maistoon uusi versio göteborgilaisen Stigbergetsin GBG-NEIPAsta, ei tietoa onko jotain muutettu, mutta panimon omilla sivuilla vihjaillaan humalamuutoksista. 6,5%, mehua ja kirpeyttä, greippiä. Katkeruutta mukavasti, puhdasta kamaa. Ehkä vielä parempaa kuin viime keväänä kokeiltu näyte, aivan superlatiivista olutta. Juhanilta kuulin, että kegi olisi saatu panimolta kyytiin heti kegityksen jälkeen, siis mahdollisimman tuoretta tavaraa.  Panema, 27.1.2018.

Frank Pierson: Conspiracy

Pienimuotoinen tv-elokuva Wannseen konferenssista vuodelta 2001. Pierson oli pitkän linjan elokuvaohjaaja, jonka varsin matalaprofiilisella CV:llä on John le Carré -filmatisointi The Looking Glass War (1969), jota en ole nähnyt. Wannseen konferenssissa Berliinin laitamilla tammikuussa 1942 sinetöitiin siis juutalaisten massamurhaamisen lopullinen käytäntöönvienti. Toimeksianto varmaankin tuli mahdollisimman korkealta taholta, Hermann Göring valtuutti Reinhard Heydrichin hoitamaan asian ja Heydrich johtikin puhetta Wannseessa, kokouksen sihteerinä ja käytännön organisaattorina Adolf Eichmann. Juha Sipilä on varmaankin omaksunut tavan lentää itse työmatkoja ihmiskunnan historian suurimman rikollisen tittelistä kamppailevalta Heydrichilta. Tässäkin leffassa Heydrich nähdään laskeutumassa ja nousemassa Berliinistä, hänhän toimi tähän aikaan pääosin Prahassa. 

Kenneth Branagh ei ensimmäisenä tulisi mieleen Heydrichin näyttelijäksi, mutta erittäin hyvin ammattitaitoinen Branagh hommasta selviää. Yhtä vakuuttava on Stanley Tucci Eichmannina. Kertojaäänen johdattelema elokuva ei ole kovin dramaattinen, kokouksen asialista vaikuttaa byrokraattiselta ja sellaisena Pierson ja käsikirjoittaja Loring Mandel sen esittävätkin. Vasta kokouksen lopulla puheet konkretisoituvat ja Branaghin Heydrichin virnuileva ilme on hyytävää nähtävää, kun kaikille osallistujille alkaa valjeta koko kuvio. Vaikea sanoa elokuvan totuudenmukaisuudesta, kattavia dokumentteja kokouksesta ei edes tehty. Hätkähdyttävää nimeä kantavan kokousosallistuja Martin Lutherin oma kopio kokousmuistiosta löydettiin sodan jälkeen, se lienee paras todistusaineisto, vaikka käyttääkin kiertoilmaisuja. Eichmannin myöhempiä lausuntoja on varmaan myös hyödynnetty, mutta ne eivät välttämättä ole luotettavia.  Mutta erittäin vakuuttava elokuva.

Real Ale Festival 2018 @ Gallows Bird, 2. päivä

Gallows Birdin ensimmäisenä päivänä jäi tsekkaus vajaaksi, joten uusi hyppäys mahtavalla länsimetrolla Niittykumpuun. Olin nyt paikalla jo 15:20, mutta baari pullisteli jo nyt täytenä, istumapaikka löytyi naapuriblogisti Jouni Koskisen pöydästä. Oluet ei vielä vaihtuneet, osa caskeista oli luvassa niin sanotussa toisessa kattauksessa. Baari tukkeutui nopeasti perusteellisesti, tilausjonot pidentyivät, fiilis ei enää kovin hauska. Mutta hauska nähdä, että äärimmäisen epätrendikäs ja seksitön sukkasandaalinen villapaitapartainen cask ale kiinnostaa edelleen jengiä. 

Aloitin Wibblersin Hop Blackilla, black IPA, mutta vain 4,0%. Puumaisen nihkeä, ohut, kuiva. ei kovin pehmeä. Elmtreen Winter Solsticessa omituisesti myös tammisuutta, epäilin jopa saaneeni samaa kuin edellinen olut. Matalahiilihappoinen tuote, makeahko, ei katkeroa. Seuraavaksi testiin  Mad Squirrelin kaksi olutta,  Bijou Vermont Table Beer nimenmukaisesti samea, hämmentävästi vain 2,9%. Hedelmää, ei maultaan ihan ohut, mukava tapaus. Huomattavasti vahvempi Sub-Culture (5,2%) höyryolut, siis california common, mutta tässä melkein vähemmän makua kuin Bijoussa. Ei kovin pehmeä, viljaa, katkeroa vain hitunen.

Nyt ensimmäinen cask vaihtui, pääsin tsekkaamaan Green Jackin Ripperiä, peräti 8,5%. Kirkas barleywine, festivaalibrosyyrissä vihjaus belgihiivaan, mutta sitä en aistinut. Mallasta, pehmeyttä, ei katkeroa, mutta puhdas. Buffy's -panimon Buffy's Ale pehmeä, tumma, ohut, matalahiilihappoinen , ei katkeroa, 5,1%. Milton-panimon Nike tumma, hieman ohut (4,7%), kuiva, katkera, pehmeä, odotuksia parempi. Lopuksi sitten hirvittävässä ihmisinfernossa Fuller's Imperial IPA, jota tyyppasin caskista jo marraskuussa. Voimakas, päällekäypä, viinainen, maltainen, ei huono. Tähän oli hyvä päättää, ehkä vielä kolmantenakin päivänä paikalle, ehkä ei.

Real Ale Festival 2018 @ Gallows Bird, 1. päivä

Espoon Gallows Birdin perinteinen 21. real ale festival käynnistyi jälleen ja paikalle hurautin nyt hulppeasti raideliikenteellä. Myöhästyin 90 minuuttia startista ja sali olikin täynnä, mutta ei aivan niin pullollaan kuin joinakin aiempina vuosina. Paikalla olivat usual suspectit, hörhöpöytäkin koolla länsinurkassa. Oluet hankittu tällä kertaa East Anglian historialliselta alueelta Norwichin ympäriltä. Kävin Norwichissa 2008, aikaa kulunut jo niin kauan, että vain paria tarjolla olevaa olutta olin aiemmin kokeillut. IPA-buumi ei näissä karkeloissa näy, 23 oluesta vain yksi oli ilmoittanut tyylikseen IPAn. Varsin paljon tummempaa kamaa, mildeja ja portereita.

Ennalta-arvattavasti aloitin Green Jack -panimon Mahseer IPAlla, 5,8%. Englantilaistyyliä, mallaspainotteinen, keksiä, kuivaa humalointia ja ihan ok-katkerointi. Perään sitten Elmtreen Nightlight Mild, 5,7%. Tässä oli koko session paras olut, paahteinen, hedelmäinen, hieman makea, hyvin pehmeä. Ei peräkärryä, mutta nautinnollinen. Mad Squirrel -panimon $umo oli Summitilla ja Mosaicilla ryyditetty APA, 4,7%. Herukkainen perusolut, pieni peräkärry ja jäi muutenkin varsin ohueksi. Leighton Buzzardin Black Buzzard 5,8-volttinen porter, kuivahko ja paahteinen, ei niin pehmeä kuin Nightlight.

Leighton Buzzardin Restoration APAssa mukava sitruspuraisu, hedelmää, kevyt katkero. Puhdas, mutta ei kovin pehmeä. Green Jackin Baltic Traderia lähdin tilaamaan hätäpäissäni tässä vaiheessa, kun hörhöpöydässä kiiri huhu, että alkoholitietoiset asiakkaat kiskovat 10,5 -prosenttisen oluen kiivaalla tahdilla huiviin ja kuiviin. Imperial stout siis, viinaa, mallasta, hedelmää, ei katkeroa, ei pehmeyttä. 

Miltonin Justinian hyvin vaalea golden ale, vain 3,9%. Humalaa ja hedelmää, ohut, yllättävän voimakas peräkärry, pitkään kestävä, ihan näppärä. Banks & Taylorin SOD (Shefford Old Dark) tumma, aika vaisu, pehmeä, ei katkeroa, mutta puhdas. Saman panimon Dragon's Gold ESB varsin vaalea, pehmeän pihkainen, hedelmää, karamellia, ei katkeroa. Session päätteeksi Wibblerin Stoaty McStoatface, joka on stout, 5,3%, pehmeää hedelmää, hieman paahdetta,  kevyesti katkeroa, hyvin puhdasta.

Sessio #4: Suomi vastaan Muu Maailma

Olutblogstereiden sessio-kirjoitussarjan neljännessä osassa aiheena on suomalaisten ja ulkomaalaisten oluiden vastakkainasettelu, alustajana ja kokoajana tällä kertaa porilainen kielivirtuoosi Ölmönger. Aihetta pohtiessani mieleen tuli Jukka Kuoppamäen muinainen laulu Sininen ja valkoinen, jota inhoan yli kaiken.

Kertoisinko maasta, jossa poliitikot ja virkamiehet tekevät kaikkensa, jotta kansalaisten elämä olisi tylsää, vaikeaa ja vastenmielistä. Kertoisinko korkeasti koulutetuista toimittajista, jotka kirjoittavat nelosoluista ja erikoisoluista, jopa panimo-oluista.  Kertoisinko maasta, jossa perinneolutta joudutaan panemaan naurettavalla leivinhiivalla, koska alkuperäiset hiivat on onnistuttu hukkaamaan. Kertoisinko ikkunattomista linja-autoasemaräkälöistä, joissa tarjoillaan tunkkaisia oluita. Kunnes tiesin vastauksen, kertoisin maan olutkulttuurin vahvuuksista.

Heinäkuussa 2005 lensin Riikasta Ryanairilla takaisin Tampereelle aaltopeltihökkelimäiseen terminaaliin ja vietin illan Tampereella. Olin pettynyt ensivierailullani Riikan oluttarjontaan eikä kaupunki muutenkaan miellyttänyt. Tampereella kävin mm. Plevnassa ja Tuulensuussa nauttien joka hetkestä. Palattuani Ouluun totesin joillekin tutuille pitäväni Tamperetta miellyttävämpänä kaupunkina kuin Riikaa. Tälle lausunnolle naureskeltiin makeasti. Riikassa ei ole haluttanut sen koommin käydä, ehkä kaupunki on nyttemmin piristynyt. Tampereen olutskene on puolestaan vain vahvistunut ja se on Euroopan parhaita olutkohteita, varsinkin kokoonsa suhteutettuna.
 

Helsingissä oli jo 1990-luvulla hyvin tarjolla baareissa belgialaisia, brittiläisiä, saksalaisia ja tšekkiläisiä huippuoluita. Se oli silloin Euroopassa harvinaista eikä ole vieläkään kovin yleistä, baarit keskittyvät paikalliseen tuotantoon. Olut on toki tuoretuote eikä matkusta kovin hyvin, mutta belgityyliset oluet ovat poikkeus. Myös real ale toimii, jos tynnyrit saadaan siirrettyä kunnialla kohdemaahan. Suomi on edelleen Britannian ulkopuolella harvinainen tapaus, hyvälaatuista brittiläistä real alea on tarjolla useassa paikassa Oulua myöten. Suomalaiset olutbaarit ovat edelleen kovaa kansainvälistä tasoa ja nykyään on tarjolla myös mielenkiintoisia paikallisia oluita, toisin kuin 1990-luvulla.

Suomalaisen pienpanimobuumin ensimmäinen aalto 1990-luvulla oli tosiaan pettymys. Muutama panimo jäi kuitenkin ansaitusti henkiin ja seuraavalla vuosikymmenellä mm. Plevna ja Stadi alkoivat tehdä jo laadukkaampaakin tavaraa. Globaali craft-olutkulttuuri saavutti Suomen 2010-luvulla ja nyt tietotaito oli mm. internetin myötä oikealla tasolla. Laatuongelmia on edelleen, mutta ainakin kymmenkunta suomalaista panimoa on jo hyvällä kansainvälisellä tasolla. Mikkellerin, Nøgne Ø:n tai Omnipollon kaltaista menestystä ei ole vielä nähty, mutta ei se oluen laadusta ole kiinni. Mitään erityisen omaperäistä suomalaisissa oluissa ei ole, mutta globaalit tunnetuimmat oluttyylit onnistuvat hyvin suomalaisiltakin tekijöiltä. Esimerkiksi Oulun seudulla on hieman kärjistäen brittiläinen (Ylikylä), saksalainen (Hailuoto), belgialainen (Maistila) ja amerikkalainen (Sonnisaari) panimo. Tulee mieleen vertailukohteena musiikin puolelta Albert Järvinen, joka soitti sähkökitaraa korkeimmalla kansainvälisellä tasolla, persoonallisesti, mutta tyrkyttämättä musiikkiinsa mitään teennäistä suomalaiskansallista lisää. Puistattaa ajatellakin Piirpauken kaltaisia yrityksiä sellaiseen suuntaan.  

Keväällä 2012 pääsin käymään Ilkka Sysilän ohjaamana Bruuverin ravintolapanimon mallasvarastossa. Kiinnitin huomiota siihen, että lähes kaikki mallassäkit olivat peräisin Lahden Viking Maltilta. Olin silloin(kin) humalafanaatikko ja en ollut erityisemmin maltaisiin perehtynyt. Pienenä yllätyksenä tajusin, että Suomi on merkittävä mallasohran tuottaja, Viking Malt on Euroopan viidenneksi suurin mallastalo. Yrityksellä on tuotantoa toki Suomen ulkopuolellakin, mutta Suomi on maailman pohjoisimpia mallasohran viljelyalueita. Tämä ei ole suuren yleisön tiedossa ja sitä ei ole ainakaan näkyvästi hyödynnetty suomalaisen oluen markkinoinnissa tai muussa tunnetuksi tekemisessä. Tässä olisi selvä sauma nostaa suomalaisen olutskenen profiilia. Arktisessa maltaassa täytyy olla jotain spesiaalipotkua. 

Suomessa sataa paljon ja järviä on runsaasti. Vettä on. Norjassa on brändätty Voss-niminen huippukallis pullovesi, joka on sokkotesteissä hävinnyt mm. Helsingin raanavedelle. Vesi on oleellinen ainesosa oluessa, tässä saattaisi olla yksi erottautumistekijä olutmaailmassa. Toki tunturipurojen raikkautta on jo käytetty mielikuvamarkkinoinnissa, mutta olisiko suomalaisvedessä jotain substanssiakin oluen yhteydessä?

Internet ja muu it-teknologia ovat muuttaneet olutkulttuuria merkittävästi. Suomi on tunnettu teknologiamaa ja mm. Pint Please -sovellus on yrittänyt maailmalle. Kilpailu on kuitenkin kovaa ja läpilyönti vaikeaa. Ei kuitenkaan kannata yrittämättä luovuttaa. Mitä vielä? Mikä suomiolutjutussa olisi positiivista? Sahti on sössitty ja suomalaismarjoilla maustetuilla oluilla ei pitkälle pötkitä. Olutharrastus tulee jostain syystä mieleen, se on nykyään hyvällä mallilla. Suuri osa 80-90 -luvuilla aloittaneista pioneereista sinnittelee edelleen kuvioissa, keskipolven reittaajat ovat voimissaan ja nuorimmassa polvessa on ennakkoluulotonta kiihkeää intensiivisyyttä. Kansainvälistä tunnustustakin on tullut, porilainen alan mies Timo Klimoff ylsi viime vuonna BrewDogin kattavassa skabassa Beer Bar Hopper Geekiksi!

Campbeltown Whisky Tasting @ Viisi Penniä

Lukiessani 1980-luvulla Michael Jacksonin Malt Whisky Companionia hämmästyin, että neljään merkittävään mallasviskialueeseen Skotlannissa lukeutuu Highlandsin, Lowlandsin ja Islayn ohella Campbeltown, joka on Paltamon kokoinen taajama lounaisskotlantilaisen niemen kärjessä. Lopetin hämmästelyn, kun pääsin maistelemaan Springbank-tislaamon viskejä. Näissä viskeissä on todellakin originellia omaleimaisuutta. Tietysti historialliset aspektit vaikuttavat myös, 1800-luvun lopulla Campbeltownin käpykylässä oli 30 tislaamoa. 

Viime vuonna menetin matkustelun takia Helsingissä järjestetyn Springbank-tastingin. Nyt olin innokkaana paikalla, kun Taka-Töölön Viisi Penniä järjesti Campbeltown-maistelun Brew Seeker -maahantuojan ohjaamana. Alustajana olutkuvioista jo tuttu Janne Lehtinen, joka veti asiallisen show'n, loppupuolella alkoi irrota mukavasti hauskoja anekdoottejakin, kyseessä on kokenut maahantuoja. 

Pitkään Campbeltownissa oli vain kaksi tislaamoa, Springbankin ohella Glen Scotia. 2004 kuitenkin käynnistyi uusi yritys Glengyle, joka julkisti ensimmäisen ikämerkityn 12-vuotiaan pullotteen 2016 Kilkerran-brändillä. Sillä startattiin nyt, varsin neutraali tuoksu. Maussa hedelmäisyyttä, pippuria myös. Laatukamaa, mutta ei erityisemmin erottautuvaa. Seuraavana Springbankin brändi Longrow, jonka CV-tuote sisältää sekoituksen eri-ikäisiä ja eri tynnyreissä kypsyneistä viskeistä. Turvesavukuivattua tislettä kokonaan, joten odotetusti kevyesti savuinen tuoksu. Maussa sitten selvästi enemmän savua, ryhdikästä kamaa, tykkäsin kovasti

Ensimmäinen Springbankin omalla brändillä markkinoitu tuote 12-vuotias, joka kypsynyt koko ajan ranskalaisissa Burgundin alueen viinitynnyreissä. Tynnyrivahvuinen viski, 53%.  Yrttinen, hieman makea tuoksu. Maku hyvin kuiva, mausteinen, pitkä peräkärry. Ei Springbankin leimallista pippurisuutta kuitenkaan pinnalla. Lopulta sitten Springbankin 18-vuotias, tässä tuttua Springbank-tuoksua. Pippuria ja vaniljaa, maku samantyyppinen. Kypsytys enimmäkseen sherrytynnyreissä, pienen vesilisän kanssa makuun avautuu lakritsaa. Paras oli minusta selvästi paras setissä, vaikka ei ehkä saavuttanut Springbankin viskien kaikkein syvintä olemusta.

Hieman antikliimaksina maistelussa oli viides viski, jota maisteltiin tietämättä sen identiteettiä. Janne paljasti kuitenkin, että kyseessä ei ole Campbeltown-viski. Neutraalihko tuoksu. Hyvin kuiva, hillitty, bourbontynnyrityyppinen. Ei minusta tuntunut savuiselta, mutta viskiksi paljastui Peat Chimney, kahdeksanvuotias blended malt, josta suurin osa Islayn tislaamoilta. Tästä huolimatta erittäin miellyttävä tapahtuma, taas kerran syventyi näkemys loputtoman monimuotoiseen viskiuniversumiin.

7 Fjell Fløien IPA

Bergeniläinen IPA on trondheimilaista tummempaa, punaruskeaa, vaahtoa syntyy vähemmän. 6,9%, 75 IBU, Cascade, Centennial. Eli juuri sellainen resepti, joka Laitilan olisi pitänyt tehdä Fre35hiinsä tuoreilla Cascadella ja Centennialilla. Eipä tuoksu ole kovin huumaava bergeniläisessäkään. Tässä on enemmän trooppista hedelmää. Maku on pehmeän yleishedelmäinen, hieman makea, mallasvoittoinen, sitruksisuus ei juurikaan esillä. Pihkaakin on, mutta katkeruus heikompaa. Crystal-maltaat tässä selvä ongelma, oluesta on tullut makeahko, lähes karamellinen. Austmann oli nyt selvästi parempi IPA. Ostopaikka, Oslo, Gardermoen, Heinemann Duty Free.

Austmann IPA

Gardermoenin kentän myymälässä ei kovin paljon oluita ollut, mutta jotain sentään kuitenkin. Trondheimilaisen Austmannin IPAssa 6,5%. Hieman sakkaa tuli pullon pohjalta, olut hieman sameutui mukavan kestävän vaahdon alla. Tuoksussa greippistä sitrusta, suhtellisen runsashiilihappoinen maku, appelsiinia, klementiiniä, myös greippisyyttä, pysyy hyvin kuivana. Ja silti hyvin maltaisuuteen tukeutuen, ei liikaa NEIPA-mehua. Hiilihappoa tuli ehkä todella pitkään pysyvän vaahdon kautta, loppuosa oluesta on matalamman tasoista. Täysperävaunua tässä ei ole, mutta takana kolisee sentään enemmän kuin vastanaineiden auton perässä laahautuvat tölkit. Katkeroa on kohtuullisen tasapainoisesti. Varsin mallikas IPA vanhaan westcoast-tyyliin, vaikka ehkä kaikkia osa-aluemakuja olisi varaa vahventaa. Ostopaikka, Oslo, Gardermoen, Heinemann Duty Free.

Austmann Tre Gamle Damer, hanaversio

Gardermoenin ilmapuoli jakaantuu kotimaiseen ja kansainväliseen puoliskoon. Siirryttyäni international-alueelle löytyi yllättäen Humle & Maltia parempi baari Helsingin koneen portin pielestä. Viimeiset matkustajat olivat jo koneeseen menossa, mutta kylmänviileästi tilasin tuopillisen trondheimilaista belgipalea, tuttu jo aiemmin pullotuotteena. Aivan ykkösellä en lasia tyhjentänyt, mutta kahteen tai kolmeen hörppyyn se jäi. 5,5% siis, belgihiivaa, tuoretta hedelmää, lievästi jopa katkeroa. Mausteitakin hennosti, pihkaa. Raikas ja mukava, ei valittamista. Oslo (Gardermoen), Hunter Bar, 21.1.2018.