Arde arvioi

Trumer Pils

2012-01-31T20:24:00.000+02:00

00-luvun puolivälissä USA:n länsiosien reissuilla muistan ihmetelleeni itävaltalaisen Trumer Pilsin hyvää tarjontaa seudulla. Syy selviää nyt, sillä salzburgilainen panimo näkyy perustaneen haarapanimon Kalifornian Berkeleyyn 2004. Koskaan en siellä, tietenkään, eurooppalaiseksi luulemaani olutta tullut kokeilleeksi. Enkä ole ennen tätä Euroopassakaan saanut tuotetta eteeni. Nyt sitten pils maisteltavana, hyvin ruohoinen ensivaikutelma Heinekenin tapaan, hiilihappoa, mallasta kevyesti, viljaisuuttakin mukana, ohuehko, mutta kohtuullisen pitkä katkeroinen jälkimaku. Saksalaistyyppinen teollinen pilsner, hyvin kuiva, mutta ei tarpeeksi persoonallinen. Ostopaikka Oulu, Stockmann.

North Coast Blue Star

2012-01-31T20:23:00.000+02:00

Taas talven kylmin päivä, sulaksi lämmitetyllä Rotuaarilla ulvoo poikkeuksellisen brutaali arktinen viima, ja kesäistä olutta jälleen lasissa. Sameaa jenkkivehnää Pohjois-Kaliforniasta. Suppea maku, nahkeaa hedelmää hyvin hailakasti, mehumainen, ei oikein mallasjuomalta tunnu, ehkä ei kovin tuoretta. Jälkimaussa kevyesti humalaa, mutta todellakin vain kevyesti. Mahdollisesti tuoreena raikkaampi, mutta nyt ei todellakaan kolahtanut. Alkoholia alakanttiin 4,5% ja se tuntuukin täyteläisyyden puutteena. Oluthuone Leskinen, 31.1.2012.

Laitila Kukko Ale, hanaversio

2012-01-30T19:44:00.001+02:00

Pidin tämän Laitilan tuotteen ilmaantumista maitokauppojen tölkkimarkkoille viime syksynä jokseenkin tarpeettomana, se ei tarjontaa rikasta. Nyt tämä kepeän kesäinen olut rantautui talven kylmimpänä päivänä Perämerelle isommassakin astiassa. Hedelmäinen ale on siis kyseessä, varsin ohut ja jokseenkin nahkea. Ei missään nimessä Laitilan heikoimpia tuotteita, mutta kovin vaisu tämä on nykyisessä jo mukavan korkeaprofiilisessa pienpanimotarjonnassa. Eihän Laitila oikeastaan pien enää olekaan, joten jonkinlaista identiteettikriisiä ehkä lounaisrannikolla podetaan. Oluthuone Leskinen, 30.1.2012.

Boardwalk Empire, Broadway Limited

2012-01-29T22:22:00.001+02:00

Roturistiriidatkin tulevat mukaan ja uhkaavat lupaavan bisneksen kehittymistä. Kolmannessa jaksossa on mustaa huumoria aiempaa enemmän, vauhti nopeutuu ja väkivaltakin tihenee. Tiiviimpää otetta kaikin tavoin, mutta 50 minuutin pätkärakenne alkaa jo tässä vaiheessa tympäistä. Paljon mielekkäämpää olisi katsoa tarinaa pitemmissä jaksoissa.

Roman Polanski: Rosemary's Baby

2012-01-29T00:18:00.002+02:00

Polanskin yksi tunnetuimpia elokuvia, mutta ei kolahtanut ensi näkemällä 80-luvulla. Ei tehnyt sitä nytkään, vaikka taidolla tehty onkin. Ehkä liian hidasta kehittelyä ja huumoria liian vähän. Saattaa olla liian uskollinen Ira Levinin alkuperäisromaanille. Tapahtuu lähes kokonaan Manhattanin Dakota Buildingissä, joka tuli tunnetuksi kymmenkunta vuotta myöhemmin John Lennonin viimeisenä asuntona. Vanha noir-luuseri Elisha Cook Jr. (tosin nyt ilman juniori-määrettä) pienessä roolissa alussa. Ikätoveri Ralph Bellamy lähes pääpiruna. William Frakerin kuvaus on vaikuttavaa, mutta enemmän New Yorkista olisi voinut saada irti. Mia Farrow'n sääret ja silmät varsinkin alussa herättävät huomiota, mutta kauhun puristus hyytää niistäkin hohdon pois. Ehkä tällainen hillitty kierre on lopuksi tehokkaampaa kuin Repulsionin tai Le locatairen hervottomampi revittely, mutta en silti tykännyt. Loppukohtaus on erityisen halpahintainen.

Little Valley Ginger Pale Ale

2012-01-28T20:24:00.003+02:00

Inkiväärieiliä Yorkshiresta. Ohut vaahto, paljon hiilihappoa, reilun kaupan luomutuote, jälkikäyminen pullossa. Inkiväärin maku on paljon odotettua voimakkaampi, jyrää kovempaa kuin monet jouluiset mausteoluet. Pohjalla on ohut golden ale, alkoholia tasan 4%. Inkivääri hallitsee jälkimakuakin, humalat eivät pääse esiin. Muuten olut on kyllä hyvin kuiva, mutta makunautinto ei ole minun mieleen. En oikein ymmärrä tuotteen kohderyhmää, mutta ehkä jotkut tykkäävät inkivääristä. Valmistaja suosittelee tätä mausteisten aasialaisten ruokien yhteyteen, itse en missään nimessä haluaisi inkiväärijuomaa esim. inkiväärikanan yhteydessä. Ostopaikka Oulu, Kastellin K-Market.

Woody Allen: Celebrity

2012-01-27T23:05:00.002+02:00

Kunnianhimoinen Manhattan-leffa Allenilta vuodelta 1998. Mustavalkoinen kuvaus, kameran takana Allen-kotijumala Bergmanin luottomies Sven Nykvist. Valtava tähtikerääntymä näyttelijöissä, pelkästään naisten puolelta löytyy Charlize Theron, Famke Janssen, Winona Ryder, Bebe Neuwirth, Gretchen Mol, Melanie Griffith, Debra Messing, Judy Davis ym. Kenneth Branagh Allen-roolissa, puhuu aivan samalla tavalla kuin Allen. Branagh muistuttaa tässä niin paljon Allenia, että ihmetyttää miksei hän näytellyt itse. Episodimainen rakenne, tarina kiertyy Branagh & Davis -pariskunnan erilaisiin ihmissuhteisiin. Väistämättä tässä on vanhojen Allen-teemojen vähemmän intensiivistä kertausta. Liikaa henkilöitä, kokonaisuus hajaantuu liikaa, jännite ei kanna.

Matti Kassila: Haluan rakastaa Peter

2012-01-27T20:13:00.002+02:00

1972 valmistunut Aila Meriluodon romaanin elokuvatulkinta. Tapahtuu pääosin Ruotsissa, varsinkin harvoin nähdyssä Linköpingissä, jonka miljöön hyvin säilynyt värikuvaus tavoittaa ilmeikkäästi. Mitään muuta positiivista onkin leffasta vaikea löytää. Tea Ista on näyttävä, mutta ei mikään Catherine Deneuve, jollaisena Kassila selvästi yrittää häntä esittää. Istan sisäinen monologi on pahasti töksähtelevää, mutta selvästi parempaa kuin muu näyttelijätyö. Erityisen kömpelö on Istan leskirouvaa vokotteleva lääkäriperheenisäniljake Paul Osipow, jonka pukujen huono istuvuus hakee varmaan vertaistaan koko maailmankin elokuvahistoriassa. Eroottisuus on ainakin nykynäkökulmasta todella poikkeuksellisen haaleaa ja syyllistäkään ei tarvitse erityisemmin pohtia, se on taatusti jo pelkän imelän julkisuuskuvansa perusteella käsikirjoittaja Panu Rajala. Kassila yrittää parhaansa, mutta materiaali ei anna armoa, toistuvat juna- ja asemakohtaukset ovat varmaan ohjaajan uran tylsimpiä ja hengettömimpiä.

Roger Spottiswoode: Deadly Pursuit

2012-01-25T21:31:00.003+02:00

60-luvun tähden Sidney Poitierin pitkän tauon jälkeen 1988 valmistunut takaa-ajojännäri, alkuperäisnimeltään Shoot to Kill, Yle esitti brittikopion. Kuusikymppinen Poitier on kovin kömpelössä kunnossa ja muutenkin meno on matalaotsaista. Alussa näppärää lähikuvaa San Franciscon cable car -kaapelista ja Michael Chapmanin kuvaus vangitsee jaksossa näyttäviä luontokuvia vuoristosta ja Kuusamo-tyyppisestä retkeilyalueesta, mutta muuten kaikki on masentavaa rutiinia, loppupuolen Vancouver -jaksoja myöten. Myrskystä pelastautuminen uuteen lumeen kaivautumalla poikkeuksellisen epäuskottavaa.

Esox Utsjoen Elinkautinen

2012-01-25T19:04:00.004+02:00

Tummaan Esox-olueen muodostuu beigeä vaahtoa Koffin Porterin tapaan. Vahvuuskin suhteellisen samaa tasoa, eli 7,6%. Paahtomaltainen pehmeä maku heijastelee edelleen samaa tyylisuuntaa, mutta makeampi olut nyt on käsillä. Reseptissä on maltaita laidasta laitaan, humalina konservatiivisesti Magnum, Fuggle ja East Kent Golding. Kahvisuutta, kypsää hedelmää, maitohappamuutta, suklaata, täyteläinen, mutta silti juotavuus erinomainen. IBUja 58, mutta katkerot jäävät selvästi sivurooliin, jälkimaku ei ole voimakas, mutta leikkaa mukavasti makeutta humalaisempaan suuntaan. Kokonaisvaikutelma on paahteisen hedelmäinen. Aloitin juomisen ehkä liian kylmänä, katkeroisuus tuntuu lisääntyvän lämmetessä. Omalaatuinen nimi liittynee valmistajan opiskelukuvioiden työjaksoihin pohjoisessa, Utsjoella ei tällaista olutta kaupallisesti juuri tarjolla ole. Tämä on Esoxin kokeilluista oluista tasapainoisin ja mätsää ehkä eniten omiin makumieltymyksiini, täysin valmista professionaalia kamaa. Voisi pistää tarjolle parhaisiin olutbaareihin ja menestys olisi itsestään selvää.

Karhupanimo Talviportteri

2012-01-23T19:55:00.000+02:00

Lähes kaikki härmäpanimot tuntuvat intoutuneen talviportterin tekoon. Carlsbergin porilainen panimokioski tarjoaa nyt omaansa Perämerelläkin, tämä on ilmeisesti saanut ensi-iltansa jo viime talvena etelämpänä. Paahtomallasta jälleen, kuinkas muutenkaan. Makeahkoa lakritsaa, humalat ovat jääneet vähiin. Kylmä tarjoilu leikkaa sävyjä, mutta kohtuullisen täyteläinen tuote silti kyseessä, 6,5%. Tämä on pohjahiivalla pantu balttiporter, jossa ei hedelmä juhli. Lämmetessä olut tuntuu muuttuvan kuivemmaksi, mutta jälkimaku pysyy lyhyenä. St. Michael, 23.1.2012.

Boardwalk Empire, The Ivory Tower

2012-01-22T22:20:00.002+02:00

Pilotin jälkeen odotetusti vauhti hiljeni, vähemmän toimintaa, hitaampi rytmi. Ehkä odotin liikaa samaa tahtia, nyt vain pyöritettiin lyhyesti eteenpäin pilotin aihioita. Buscemin päähenkilö edelleen keskiössä, olisi voinut olla joku muukin enemmän etualalla, mutta Buscemi edelleen vakuuttava. Ku Klux Klan vilahti, muuten ei sidottu ajan ilmiöitä mukaan. Pilotissa tapetun Colosimon murhaaja Frankie Yale esiteltiin eksplisiittisemmin. Pilotin kohdalla jäi mainitsematta näyteikkunassa esitellyt keskoset, näppärä väläytys 100 vuoden takaisesta ympäristöstä ja sirkusmeiningistä. Vastaava ei enää ole korrektia, mutta median moraali ei silti ole nykyään mitenkään korkeampi, ehkä päinvastoin. Atlantic City säilynee fokuksessa jatkossakin, mutta selvästi tarinaa aiotaan kuljettaa myös Chicagossa ja New Yorkissa.

Esox Bland Lager?

2012-01-22T20:52:00.001+02:00

Oululainen kotiolutmestari Esox valmistaa pokkana lagereitakin, aiemmin olen kokeillut mm. pils-tulkintaa. Ironisesti nimetty lager ei tietenkään ole laimea, kuten kysymysmerkkikin vihjaa. Vaahtoa syntyy reilusti, väri on melko tumma, lähinnä vaalean ruskea, hieman sameaa. Alkoholia 5,8%, IBU-katkerolukema 51, eli varsin reippaasti humaloitu. Lajikkeet keitossa Hallertau Perle, Saaz ja Willamette, kuivahumalina Hallertau Mittelfrüh ja Amarillo. Maltaat pils, carapils ja biscuit. Saksalaisvoittoiselta vaikuttaa siis, amerikkalaisilla mausteilla. Tyylisuunta voisi olla lähinnä kellerbier, tuntuu aluksi hieman hedelmäisemmältä kuin viljaiselta, hieman odottamaani makeampi, pehmeää. Muistuttaa jossain määrin aiempaa pils-variaatiota, mutta täyteläisempi tämä on. Jälkiveto on katkeroinen, mutta pehmeän pyöreää liukkautta sielläkin, ei aluksi tunnu tarttuvan nieluun, mutta aivan viimeinen potku on kuiva ja kestävä. Jonkinlaista talon makua alkaa siis ehkä erottua. Saksalaisten kellerbier-huippujen puhdaspiirteisyyttä ei ehkä tavoiteta, mutta eihän se ole ollut tavoitteenakaan.

Saimaa Marsalkka Portteri

2012-01-22T15:53:00.000+02:00

Bruuverin Sportterin reseptillä tehty karjalais-savolaisportteri, valmistuspaikka todennäköisesti Lappeenranta. Sportteri oli hanassa vakuuttava suoritus ja sama taso säilyy tässäkin. 8,6%, ehkä aiempaa makeampi, paahteinen kahvityyppinen maltainen suutuntuma, hedelmääkin mukana. Malmgårdin juuri kokeiltuun kevyempään portteriin verrattuna maitoisuutta vähemmän, mutta täyteläisyys yllättäen lähes samaa luokkaa. Juotavuus varsin hyvä tässäkin, jälkimaku ei aluksi säväyttänyt, mutta kyllä katkeroa löytyy. Suomalaisten pienpanimoiden oluet alkavat olla niin kovassa iskussa, että jonkinlaista suurempaa läpimurtoa voisi alkaa jo ennakoida. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.

Malmgård Talviportteri

2012-01-22T15:51:00.002+02:00

Uusimaalaisen portterin hanaversio saapunut Kainuuseen. Liian kylmää ja ei kovin tuorettakaan, mutta paahtomallas puraisee innokkaasti, 6,5%. Humalallakin on purentaa, maitohappoisuutta pukkaa, hyvin täyteläinen tapaus. Humalointia vielä lisää, niin paljoa parantamista ei jäisi. Kajaani, Hospoda Koruna, 21.1.2012.

Malmgård Häijy Markku

2012-01-19T20:28:00.000+02:00

Satuin Helsingissä edellisenä iltana törmäämään muutenkin maineikkaassa olutseurueessa Malmgårdin voimahahmoon Markku Pulliaiseen, joka vaikutti harvinaisen mukavalta mieheltä. Vaikka olikin luullut minua blogikirjoitusten perusteella nuoremmaksi mieheksi. Niinpä, nautinnolliset harrastukset näkyvät naamassa, ohimoilla ja päälaella. Nyt sitten hämmentävästi bongasin Pikkulinnun takahuoneen kylmäkaapista Pulliaisen nimikko-oluen, jota en ole onnistunut aiemmin tsekkaamaan. Harmittavasti ei ole tullut vastaan tuoreempana, ikää kai jo pari vuotta. Jonkinlainen tupla-IPA tai barleywine, humalointi todennäköisesti heikentynyt, vahvuutta peräti 10,4%. Mausteisen pihkainen, pehmeää hedelmää, alkoholikin kyllä tuntuu. Humalaa on jälkimaussa, mutta ei kestä erityisen kauaa. Hedelmän raikkaus on muuttumassa nahkeammaksi vihannestyyliseksi vivahteeksi. Jos tätä ajattelee nimenomaan barleywine-tyylisenä alena, niin kyllähän tämä toimii mukavasti. Häijyys on laimentunut perusäreydeksi, mutta ei tämä silti mitenkään harmitonta jälkeä jätä. Purevuutta löytyy, toivottavasti uudempaakin kamaa vielä tulisi saataville. Helsinki, Pikkulintu, 18.1.2012.

To Øl Black Ball

2012-01-19T20:05:00.000+02:00

Tanskalaisporterissa 8%, paahtomallasta ja ehkä vähän savuakin, lakritsaa. Maitoisuutta, tervapastillia, varsin kuiva, mutta hyvin lyhyt jälkimaku. Huvittavasti todella suuri kontrasti äskeiseen Wrasslersiin, jolle tämä kyllä häviää kirkkaasti. Makeahko kokonaisvaikutelma, mutta silti miellyttävä. Helsinki, Pikkulintu, 18.1.2012.

Porterhouse Wrasslers XXXX

2012-01-19T20:00:00.000+02:00

Paahteisuutta vahvasti ja todella voimakkaasti katkeroa jälkimaussa. Ei tule viime ajoilta mieleen edes black IPOja, joissa näin voimakas loppurutistus. Harmittavasti vähän tuoreudessa toivomisen varaa, pientä etikkaisuutta mukana, tuskin se voi olla harkittua maitohappamuutta. Sellaiselta se kyllä hieman tuntuu eikä juurikaan häiritse. Kuivaa hedelmää ja suklaatakin tässä tuntuu. Olin jo ehtinyt unohtaa miten vaikuttava olut tämä on. Helsinki, Hilpeä Hauki, 18.1.2012.

Greene King Very Special India Pale Ale

2012-01-19T19:56:00.004+02:00

Greene Kingin perus-IPA on nykyisen brittiolutskenen pahimpia rimanalituksia, siinä ei mikään muistuta alkuperäistä IPAa eikä länsirannikon uutta tulkintaa. It-Englannin teollisuuspanimo tarjoaa nyt pullossa mielenkiintoisesti erikoisversiota, jossa alkoholia oikeaoppiset 7,5%. IPAksi kuitenkin liian punertava väri, tuoksussa hunajaa, simaa, ehkä hieman pihkaakin. Maku on makea, samat hunaja ja sima jotenkin mukana tässäkin. Jälkimaussa on katkeroa, mutta ei tämä Kampin koiranilmassa paljoa säväytä. Pullossa puhutaan litsistä ja päärynästä. Päärynäistä hedelmää tässä on, ehkä tämä muistuttaa 200 vuoden takaisia oluita, mutta pahasti ikävä on jenkkiversioiden sitrushedelmää. Helsinki, Angleterre, 17.1.2012.

Stadin American Dark Ale

2012-01-19T19:52:00.001+02:00

Hedelmäisen pehmeää punaruskeaa olutta, 4,7%. Luumua ja karamellia, varsin makeaa siis. En tiedä mihin amerikkalaisuus nimessä viittaa, ei tämä ainakaan Cascadian Dark Alen tapainen humalapommi ole. Humalaa kyllä on jälkimaussa, mutta hyvin hillitysti. Hyvin tuoreelta olut tuntuu, oikeastaan viime aikojen miellyttävin Stadi-olut kokonaisuutena. Helsinki, Kitty's, 17.1.2012.

Fuller's Black Cab Stout

2012-01-19T19:46:00.000+02:00

Vahvan paahtomaltainen uusi perinnepanimon stout Lontoosta, vain 4,2%. Makeahko suklainen suutuntuma, jälkimaussa terävää humalaa, ainakin mausteisen nepalilaisillallisen jälkeen. Keg-olut ei oikein kehity kovin monimuotoiseksi, mutta mukavan kevyt talvijuoma. Jälkikatkeruudesta huolimatta en pitäisi tätä nettiluokittelujen mukaisesti dry stoutina, selvästi makeampi ote on esillä. Baarissa huvittava BrewDog -mainos The Craft Beer Revolution. Pyövelinä Punk IPA ja kaula katkeaa giljotiinissa Stella Artoisilta. Teloitusta odottamassa ainakin Grolsch ja Carlsberg. Helsinki, Kitty's, 17.1.2012.

Stadin American IPA

2012-01-19T19:37:00.001+02:00

Lumisen idyllisessä Alppilassa paikallista jenkkiolutta. Stadin pullo-oluissa on alkuvaikeuksien jälkeen nyt hyvin hiilihappoa. Hedelmää, humalaakin löytyy, mutta ei aivan kiinnostavia määriä, 6,5%. Kokonaisia humalakäpyjä käytetty, täyteläinen ja kohtuullinen pale aleksi, mutta ei IPA-tasoa. Ei siis säväyttänyt, mutta kohtuullinen suoritus. Helsinki, Maltainen Riekko, 17.1.2012.

Mikkeller Beer Geek Brunch Weasel

2012-01-16T20:25:00.000+02:00

Norjassa valmistettu imperial oatmeal stout, 10.9%. Keitoksessa mukana vietnamilaista Ca Phe Chon -kahvia seassa, se on juuri sitä pahamaineista kahvilaatua, jonka pavut ovat matkustaneet sivettikissan ruuansulatuksen läpi. Oikeammin siis kyseessä aasialaisen kissaeläimen ulostustuote. Niinpä, öh, hyvin täyteläinen olut, kahvisuus väkevää, mutta ei niin äärimmäistä kuin joissain vahvoissa kahvistouteissa. Miellyttävän kuivaa, siirappisuus ei liimaudu limakalvoille. Jälkimaussa humalaakin selvästi, se ei ole tässä vahvuudessa useinkaan itsestään selvää. Jos nyt oikein päättelen tanskankielisestä tuotekuvauksesta, niin tällä kahvilaadulla pitäisi olla positiivisia vaikutuksia jopa seksuaaliseen suorituskykyyn. Varsin miellyttävän tanakan jykevä stout onkin kyseessä. Kauramallas saattaa pehmentää kokonaisuutta. Lämmetessä makeutta syntyy enemmän, mutta silti pysytään siirappisuuden ulkopuolella. Alkoholi ehkä hohkaa tässä vaiheessa läpi hienoisesti. Ilman muuta kaikin puolin laadukas ylivahva stout. Oluthuone Leskinen, 16.1.2012.

Boardwalk Empire, pilot episode

2012-01-15T22:40:00.000+02:00

Uusi HBO-sarja, pilotin ohjaajana Martin Scorsese. Kieltolain starttaus 1920 Atlantic Cityn kasinokaupungissa. Rahaa ei ole säästelty, epookki pukuineen, autoineen ja rakennuksineen on viimeisen päälle vedettyä. Väkivaltaa ja seksiä totutussa HBO-suhteessa, huumoria vähemmän. Ensimmäinen maailmansota mukana henkilöhahmoissa mielenkiintoisesti, liittovaltion agenttien kömpelöitä ensi askelia uudessa tilanteessa. Kovia nimiä pudotellaan heti kärkeen Arnold Rothsteinia, Lucky Lucianoa ja Al Caponea myöten, kunnianhimoa riittänee koko kieltolain kokonaisvaltaiseen haltuunottoon. Yle näyttää mielenkiintoisesti samanaikaisesti Ken Burnsin kieltolakidokumenttisarjaa, jonka ensimmäistä jaksoa en jaksanut blogiin kommentoida. Olen muutenkin huono katsomaan tv-sarjoja, mutta ehkä tähän jaksaa panostaa. Steve Buscemin rotannaama on nyt rypistynyt tarpeeksi karismaattiseksi ja kyllähän suoritus ainakin tässä pilotissa on vakuuttavaa.

Lars G. Thelestam: Tuntematon ystävä

2012-01-15T20:19:00.002+02:00

Lueskelin 70-luvulla muutamia Mauri Sariolan Susikoski-romaaneista. Kirjoilla oli hienot nimet, mutta paljon muuta ei ole mieleen jäänyt. Ehkä jonkinlaista tunnelmaa, yleensä liikuttiin maaseudulla, Susikoski useimmiten oli tekemisissä 60-luvun establishmentin kanssa, kunnanjohtajia, lääkäreitä, apteekkareita ja gryndereitä. Susikosken hahmo ei ollut erityisen suomalainen, jonkinlainen vähäpuheinen risteytys Philip Marlowesta ja James Bondista. Viski, naiset ja autot maistuivat. Samaa tunnelmaa ei ole oikeastaan ollenkaan tässä 1978 valmistuneessa Susikoski-leffassa. Åke Lindmanin Susikoski melkein sivuhenkilö, etualalla tv-sarjanäyttelijä Kate O'Mara ja virolainen korsto Bruno O'ya. Elokuva kulkee kohtuullisen mukavasti, odottamaani tahatonta huumoria ei juuri esiinny. Alussa lähes naturalistisia välähdyksiä Helsingin rappioalkoholistien elämästä. Muutenkin Helsingin miljöötä tulee mukavasti esille ja loppuhuipennus on näyttävästi Marokon Tangerissa. Ravintolaympäristöt nykynäkökulmasta todella hilpeitä ja vakuutusyhtiön tietokonesalikin säväyttää. Hitchcockia on selvästi katsottu tekijöiden keskuudessa. Näyttelijätyö ja varsinkin replikointi on kuitenkin täysin ala-arvoista, se on merkillinen toistuva puute aina suomileffoissa. Lopussa järkyttävästi Anne Pohtamo unohtuu takakonttiin.

Stone 11.11.11 Vertical Epic

2012-01-14T20:07:00.004+02:00

Ruotsin alkoholimonopoli on kiitettävästi viime aikoina huolehtinut Perämeren kalifornialaisoluthuollosta, tämänkin sandiegolaisen päivämääräoluen aiempi versio tuli saataville sitä kautta. Se viimevuotinen valkoviiniolut ei vakuuttanut yhtään, mutta nyt Leskiseen saapunut olut on aivan erilainen. Etiketin mukaan olueen sekoitettu Anaheim chillies & cinnamon. Todella voimakkaasti maustettu ale onkin kysessä, ehkä vielä mausteisempi kuin saman panimon juuri maistettu anisolut. Alkoholia 9,4%, mausteisuus pääsääntöisesti epämiellyttävää. Ei toimi, poltetta kitalakeen. Hedelmäisyyttä on mukana, mutta mausteet häiritsevät. Humalaa hankala erottaa, jälkimaussakin chili hallitsee. Pettymykseksi tämä kääntyy väistämättä, tasapainoton ja kokonaisuutena vastenmielinen makukokemus. Oluthuone Leskinen, 14.1.2012.

Stone Belgo Anise Imperial Russian Stout 2011 Odd Year Release

2012-01-14T19:53:00.002+02:00

Melkoinen panostus tässä kalifornialaisoluessa. Vahvan imperial stoutin päälle heitetään rekkalastillinen anista, prosessia kiihdytetään belgihiivalla ja kypsytystä häiritään tammilastuilla, alkoholi kiristetään lukemaan 10,5%. Lopputulos ei voi olla Koffin kolmosta muistuttava. Ei todella olekaan, paksussa mustassa oluessa on öljyinen viskositeetti. Alkutuntumassa anis hallitsee suolaista makua, belgiosuus jää selvästi taustalle. Paksu makeus korostuu lämmetessä, kahvi ja suklaakin esillä. Humalointi ja tamminen puumaisuus jäävät muun lastin taustalle. Loppujen lopuksi tykkäsin yllättävän paljon, jonkinlainen tasapaino syntyy ja ekstreemit ainekset alkavat tuntua luonnollisilta. Oluthuone Leskinen, 14.1.2012.

Quentin Tarantino: Pulp Fiction

2012-01-14T19:39:00.001+02:00

Pitkästä aikaa tsekkasin Tarantinon kakkosleffan. Aikaa ensiesityksestä alkaa olla jo lähes 20 vuotta. Nokkela dialogi ihastuttaa edelleen usean katselukerran jälkeen. Rikottu aikarakenne taas nyt nähtynä vaikuttaa keinotekoiselta kikkailulta, siinä ei ole enää mitään fiksua. Uma Thurmanin ollessa esillä kaikki kiinnostaa, varsinkin tanssikohtaus tuntuu vain paranevan aikaa myöten. Paljon muutakin on hyvää, on hienoa että Bruce Willisin nyrkkeilykohtauksia ei näytetä ollenkaan. Kovien huumeiden käytön näennäinen arkipäiväisyys tuntuu edelleen sensaatiomaiselta suomalaisesta näkökulmasta. Väkivaltakin hätkäyttää, vaikka Tarantinon tyyliä on tietysti kuluneina vuosina kopioitu lähes loputtomasti. Viihdyttävä elokuva edelleen, mutta mielestäni tästä ei syntynyt kuitenkaan kestävää klassikkoa. Äärimmäisen vaikutusvaltainen elokuva joka tapauksessa modernin elokuvan kannalta.

Fuller's Vintage Ale 2011, pulloversio

2012-01-12T22:16:00.001+02:00

Ehkä jotain suomalaisen olutkulttuurin kehityksestä kertoo se, että join tämän lontoolaisen kausioluen real ale -versiota Perämeren rannalla yli kaksi kuukautta sitten. Toki pulloversiokin on ollut tarjolla jo jonkin aikaa, mutta ei kuitenkaan ennen tuota tynnyrikäynyttä variaatiota. Valitettavasti olut ei oikein silloin vakuuttanut. Pullopakkauksesta pääsee nyt lukemaan tarkemmin tämänvuotisen version speksejä. Luomutrendi näkyy tässäkin, orgaanista ohraa on mallastettu ja yksi humalalajikkeista on luomumuunnelma First Goldista. Epäorgaaniset humalat ovat Goldingsia ja Sovereignia. Olut on jälleen poikkeuksellisen kaunis, täyteläistä meripihkan väriä, tiheä pienikuplainen pitkään kestävä kuohkea vaahto. Karamellisen makea, hedelmäisyys jää selvästi sen taakse. Riilinä se tuntui pähkinältä ja alkoholilta, mutta ehkä jokin oli pielessä. Pulloversio vaikuttaa nyt paljon pehmeämmältä. Alkoholi ehkä heijastuu edelleen, mutta vähemmän leimallisesti. Humalaa on katkerasti jälkimaussa, mutta paljon vähemmän kuin joinakin muina vuosina. Tyylikäs brittiolut tälläkin kertaa, mutta parempaankin Länsi-Lontoossa on usein ylletty. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.

Neuzeller Original Badebier

2012-01-12T22:12:00.002+02:00

Itäsaksalaisen Neuzellerin Schwarzer Abtin muisto ei haalene, se on edelleen vahva ehdokas kaikkein huonoimmaksi olueksi, jota olen koskaan päässyt maistamaan. Sittemmin samalta panimolta on voinut juoda marjoilla tai hedelmillä maustettuja tuotteita, jotka ovat säväyttäneet hailakammin. Nyt sitten on saatavilla kylpyolut, joka vesittää panimon mainetta pahasti, tämä on lähes tavanomainen schwarzbier. Tuoksussa on jotain epämääräistä, mutta maku ei ole mitenkään poikkeava keskitien saksalaisista mustista oluista. Paahtomallasta voimakkaasti, varsin makeaa, mutta ei mitenkään siirappista. Jälkimaussa on selvää humalan puraisua. Lämmetessä olut makeutuu enemmän, mutta ei muutu vastenmieliseksi. Tavallaan harmi, kunnon inhokkipanimo piristäisi aina harrastusta. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.

Stone Old Guardian Belgo

2012-01-10T20:48:00.004+02:00

Kalifornialaispanimo on sotkenut barley winensa belgihiivalla. Se täräyttää heti makuun massiivista happamuutta, mutta ei mitään pilaantumisfiilistä, hyvin tuoreelta tuntuu. Täyteläinen mielenkiintoisella tavalla, belgihiivaa ja polttavaa alkoholia, jota on peräti 12%. Pullon kyljen pitkässä tarinassa mainitaan Toccalmatton Zona Cesarini. Hedelmäisyys viittaa saisonin tyyliin, mutta happamuus kääntää kokonaisuutta Flanderin punaisten suuntaan. Humalaakin pohjalla on reippaasti, mutta jälkimakukin on lähinnä alkoholinen hedelmäisellä makeudella ryyditettynä. Monimuotoinen mielenkiintoinen olut, mutta happamuus on edelleen itselleni hieman haastavaa. Tykkään siitä kuivissa lambiceissä ja Orvalin tapaisissa oluissa, mutta esimerkiksi tässä se ei tunnu kokonaisuuteen istuvan. Ehkä hieman makeampikin kuin alkuperäinen Old Guardian. Tammista puumaisuuttakin tässä havaittavasti on. Isoa pulloa juodessa happamuuteen tottuu, sitä ei enää huomaa loppupuolella. Oluthuone Leskinen, 10.1.2012.

Stone Pale Ale

2012-01-10T20:46:00.004+02:00

Yllättävän kevyt tämäkin San Diegon pale ale, 5,4%. Hieman nahkean hedelmäinen, mutta humalointi vahvistuu hiipimällä huomattavasti. Ei ehkä ole reilua verrata tätä panimon IPOihin, mutta tuntuu että kaikkia ainesosia on vähemmän niihin suhteutettuna. Tosiaan paljon odotettua hintelämpi olut tällä kertaa. Oluthuone Leskinen, 10.1.2012.

Stone Levitation Ale

2012-01-10T20:44:00.002+02:00

Sään lopulta pakastuessa Perämerellä ei pääse enää juoksemaan minun keuhkoilla, joten hyvä sauma jatkaa San Diegon lämpimien oluiden tsekkaamista lämmitetyn Rotuaarin äärellä. Levitation on höyhenenkevyt punertava ale, 4.4%. Hedelmäinen perustuntuma, pehmeän humalainen, mutta hyvin hillitty. Periaatteessa hieno olut, mutta Stonen repertuaarissa väistämättä tuntuu liian tavalliselta. Huomasin asiakkaan tilaavan Koff Porteria lämpimänä ja todellakin huoneenlämpöinen paikasta löytyikin. Taas kannatti baariin tulla ja havaita jotain uutta. Baarin sanaristikkoasiantuntija pohti englanninkielisiä ristikoita ja niissä esiintyviä eläinryhmien sanoja. Suomessahan on esimerkiksi lintuparvi, lammaskatras ja porotokka. Englannin kielessä on lähes jokaiselle eläinryhmälle oma sanansa, mm. useaa mäyrää (badger) tarkoittava sana. Nyt jäi vain epäselväksi, mikä on mäyrälauma englanniksi. Ja onko mäyrä yleensä laumaeläin? Oluthuone Leskinen, 10.1.2012.

Stone 15th Anniversary Escondidian Imperial Black IPA

2012-01-09T21:56:00.004+02:00

Aivan mustaa olutta, lakritsaa, paahtomallasta, 10,8%, kuiva humala hyökkää välittömästi päälle. Pehmeyttä ja kuohkeutta löytyy, alkoholi peittyy hyvin, todella nautinnollisen ryhdikäs olut. Mausteisuutta kevyesti mukana, mutta silti humalointi olennaisimmin esillä. Tässä on ehkä ensimmäistä kertaa tarjolla olut, joka kunnolla polkee suohon eurooppalaiset makeat tummat vahvat oluet. Vuosikausia on hophead joutunut kärsimään lähinnä belgialaisista sokeriliemistä, välillä on tullut vaikutelma, että voimakkaan paahteista maltaista olutta ei pystytä valmistamaan ilman oksettavaa siirappisuutta. Tässä on ehkä lopulta ratkaisu, kyllä voidaan. Black IPAn periaatteella se tuntuu onnistuvan, vaikka monet asiaa epäilevät. Vihannesvivahde taustalla heiluu, täysin tuoreena tätä ei ole saatu Eurooppaan tuotua. Jonkinlaista vaniljaisuuttakin mukana, mutta sekään ei sorru sokerisuuteen. Pullon kyljessä on innostunutta tekstiä craft-oluiden vallankumouksellisuuteen liittyen. Voittoa laimeista amerikkalaisista bud-miller-coors -oluista ei odoteta meidän elinaikana, ehkä joskus jälkeläistemme eläessä. Näinhän se ikävä kyllä taitaa olla. Oluthuone Leskinen, 9.1.2012.

Stone Oaked Arrogant Bastard Ale

2012-01-09T21:38:00.003+02:00

Hieman punaisempaa puuolutta, 7,2%. Tammisuus leimaa olutta heti ensi siemaisulla, hyvin kuivaa, voimakkaan kuiva jälkimaku. Hedelmäisyys ei ole pinnassa, enemmän maltainen olut. Puukypsytetyt oluet eivät ole juuri ollenkaan innostaneet aiemmin, mutta nyt on hämmentävää kuohkeutta tammisessa maussa. Toffeeta ja pähkinää mallasrungossa tanakasti, todella loistavaa, humalointi on lähes elefanttimaisen raskasta, jälkimaku ei tunnu suostuvan sammumaan mitenkään. Oluthuone Leskinen, 9.1.2012.

Stone Ruination IPA

2012-01-09T21:32:00.004+02:00

Aavistuksen Stonen perus-IPAa tanakampi tulkinta, tämäkin tuttu olut takavuosilta, 7.7%. Ensituntuma aavistuksen nahkeampi, ei niin raikasta. Hedelmäisyys ei nytkään kovin sitruksista, kypsemmällä pehmeämmällä puolella liikutaan. IBUja pullon kyljen mukaan 100+, siis riittävästi. Niitä on ehkä liian paljon, tämä häviää ainakin tällä kertaa perus-IPAlle. Vihannesmaisuus puskee ikävästi esiin, tasapaino on järkkynyt. Loistava olut sinänsä, mutta ei asiaa vuoden parhaaksi. Oluthuone Leskinen, 9.1.2012.

Stone IPA

2012-01-09T21:26:00.003+02:00

Pitkään odotetut Pikkulinnun maahantuomat kalifornialaisen panimolegendan oluet myynnissä lopulta Perämerelläkin. Ennestäänkin tuttu india pale ale on persikkaisen hedelmäinen, hyvin tuoreelta tuntuu. Voimakkaasti katkeran kuiva jälkimaku, 6,9%. Todella herkullinen olut, juuri tällainen länsirannikon IPAn pitääkin olla. 12 unssin pullo tuntuu vain toivottoman pieneltä, onneksi Stoneja on tarjolla nyt enemmänkin. Vuoden paras olut ilman muuta toistaiseksi. Oluthuone Leskinen, 9.1.2012.

Johanna Parikka Altenstedt: Operaatio Stella Polaris

2012-01-08T21:50:00.001+02:00

Varsin tuore Polaris-kirja, kirjoitettu aluksi ruotsiksi ja uusi painos suomeksi. Kyseessä siis syyskuussa 1944 toteutettu Suomen radiotiedustelun laitteiston, aineiston ja henkilöstön evakuointi Närpiöstä ja Uudestakaupungista Härnösandiin ja Gävleen. Henkilöstö tarkoitti venäläismiehittäjien kiristyksen pelossa myös omaisia, yhteensä 750 henkilöä. Näin suuri operaatio tuli julkisuuteen varsin pian ja nähdäkseni kovin suurta uutta panosta Parikka Altenstedt ei asiaan tuo. Aineistoa kopioitiin ja kaupiteltiin eri puolille, kaikki kiemurat eivät varmaan selviä koskaan. Parikka Altenstedt on haastatellut stellistien (tai stellanistien) jälkeläisiä ja kirjan painotus onkin tällaisessa yleishumaanissa yksilöiden traumaattisten kokemusten terapioinnissa. Suurin osa henkilöistä palasi Suomeen Haaparannan kautta jo seuraavana talvena, parikymmentä palkattiin Ruotsin tiedusteluun FRA:han ja muutama johtohenkilö, mm. Paasonen ja Hallamaa, pakeni Ranskaan NKVD:n pitkää kouraa vältellen.

Harvoin kyllä osuu eteen näin heikosti jäsenneltyä kirjaa, tuntuu ettei aineistoa ole toimitettu juuri ollenkaan. Teos alkaa kohtuullisen tiheästi, tieto Moskovan välirauhansopimuksesta saapuu 19.9.1944 Keuruulle ja melkein heti tiedustelijoiden omaisia aletaan siirtää kohti Närpiön satamaa. Kirjan alkuosa koostuu mukanaolleiden muistoista, karulla merimatkalla ja ensimmäisistä vaiheista Ruotsissa. Kerronta hyppii henkilöstä toiseen eikä tarina etene kronologisestikaan. Operaation suunnittelua kesällä 1944 sivutaan myös heti alkupuolella. Jatkossa kirja kuvaa yleisemmin sotilaspoliittista kehitystä 1939 alkaen ja radiotiedustelua erityisesti. Ruotsin näkökulma tulee mukaan ja laajempaa painotusta on alkuvuoden 1944 rauhantunnusteluissa. Tässä kohdin tuli itselleni uutena tietona, että Neuvostoliitto pommitti Tukholmaa helmikuussa 1944. Välissä hypitään Paasosen muisteluihin talvisotaa edeltävistä neuvotteluista ja muutenkin rakenne on jokseenkin raivostuttava. Parikka Altenstedt jättää melko vähälle huomiolle aineiston markkinointivaiheet joulusta 1944 eteenpäin. Samoihin tapahtumiin palataan aina uudestaan ja esimerkiksi Reino Hallamaasta jää lukijalle ohuen hutera kuva. Paasosen CIA-vaiheista ei kerrota oikeastaan mitään, ei ne tosin (välttämättä?) Polarikseen kuulukaan. Kirjaan on siis koottu mahdollisimman paljon tapahtumaan liittyvien henkilöiden muistoja, mutta kokonaiskuva operaatiosta jää heikoksi. Paljon tiiviimpi tiheämpi kerronta olisi ollut enemmän minun mieleen.

Sinebrychoff Musta Hevonen Vaalea

2012-01-08T21:41:00.002+02:00

Nettiselailun perusteella Musta Hevonen oli alunperin nimenomaan vaalea olut, joskus 70-luvulla. Se oli siis eri tapaus kuin 90-luvun hanaolut. Siihen peilaten Vaalea Musta Hevonen ei ehkä sitten niin pöljältä kuulostakaan. Vaaleassa on samat speksit kuin Tummassakin, alkoholiakin siis alakanttiin 4,0%. Tölkki on keltainen ja väri todellakin vaalea, ehkä kuitenkin aavistuksen tummemman keltainen kuin suomalaisessa normiteollisuuslagerissa. Maussa ei ole nyt mallasta eikä oikein sokeriakaan. Huh, alkaa mennä olutarviointi vaikeaksi, löytyykö mitään. Ehkä nokare humalaa on päätynyt mukaan, jos hieman mielikuvituksella avittaa. Sinänsä ei tässä mitään epämiellyttävääkään ole, ei oikein aisti pahvia tai metalliakaan. Vesi on kyllä vahva kilpailija tälle. Ostopaikka Oulu, Värtön K-Market.

Sinebrychoff Musta Hevonen Tumma

2012-01-08T21:40:00.004+02:00

Porissa tehty Musta Hevonen oli 90-luvulla suhteellisen näppärä dunkel, joka oli vain baarien hanajakelussa. Itselleni on jotain kautta päätynyt oluen nimikkotuoppikin. Yllättäen olut kai nauttii niin vahvaa kulttisuosiota, että Koff on nyt lanseerannut sen uudelleen. Ei siis välttämättä itse olutta, mutta brändin ainakin. Perversseintä tilanteessa on se, että uudessa tulemisessa Mustasta Hevosesta on sekä tumma että vaalea versio. Ehkä Keravalla on ajateltu postmodernin trendikkäästi olevan fiksua sotkea värejä ennakkoluulottomasti, Black India Pale Ale -hengessä. Tumma Musta on punaruskea, heikko vaahto. Alkoholia vain 4%, mukana tärkkelystä ja "aromi", heh. Maku on ohuen maltainen, nahkean pahvinen, sokerista makeutta jonkin verran, humalaa ei ollenkaan. Suoraan sanottuna erittäin vaisu, lievästi vastenmielinenkin juoma. Ostopaikka Oulu, Värtön K-Market.

Henry Hathaway: True Grit

2012-01-07T23:12:00.001+02:00

Coen-veljekset tekivät viime talvena uuden version tästä vuoden 1969 lännenleffasta, joka ei ole erityisen kovassa maineessa. Pohjana siis Charles Portisin 1968 ilmestynyt romaani. Muistin väärin, 21-vuotiaan Kim Darbyn esittämä 14-vuotias tyttö on tässä alkuperäisversiossakin ilman muuta keskeisin henkilö, vaikkei voice-overia olekaan. Pehmeämpi ja viihteellisempi tämä Hathawayn myöhäisohjaus on, lähtövalmistelut kestävät aivan liian pitkään, elokuvan alkupuoli on hidas ja tylsä. John Wayne on hieman poissaoleva, mutta kohtuullisen hyvin hän homman silti hoitaa. Dennis Hopperin pieni rooli tuo intensiivisyyttä mukaan ja imelän avauslaulun luritteleva Glen Campbell ei munaa itseään täydellisesti kolmannessa isommassa roolissa. Robert Duvall on aina yhtä vakuuttava ja loppupuolen ritariturnajaisia muistuttava ratkaisukohtaus on toteutettu ryhdikkäästi. Lucien Ballardin upea kuvaus huikaisevissa maisemissa on elokuvan kestävintä antia. Kuvattu Coloradon näyttävillä vuorilla, vaikka tapahtumien pitäisi sijoittua Oklahoma/Arkansas/Teksas -seuduille. Ilman muuta odotuksia parempi elokuva.

Tom Waits: Bad As Me

2012-01-07T16:47:00.005+02:00

Ensimmäinen kokonaan uutta aineistoa sisältävä Waits-levy seitsemään vuoteen. Ja kyllä kannatti odottaa. Mukana Waitsin myöhäiskauden kokoonpanojen avainhenkilöt kitaristi Marc Ribotia myöten. Vierailijoina Keith Richards ja David Hidalgo, Augie Myers ja Charlie Musselwhite, bassossakin Flea. Laulut ovat melko lyhyitä, mutta poikkeuksellisen tiiviitä, niitä on 13 kappaletta.

Laukkaavalla rytmillä etenevä blues Chicago avaa pelin, teksti voisi kertoa etelän mustien muuttoliikkeestä Chicagoon. Efekteissä on junan pilliä muistuttavaa ääntä, aivan loistava biisi. Raised Right Men on hitaampi ja pahaenteisen uhkaava samassa tyylilajissa. Tekstistä hyppää esiin Waitsin tuotannon parhaisiin kuuluva ällistyttävän elokuvallinen rivi "he's that lonely man on the turnpike in the toll taker's booth". Waitsin vaimo ja työpartneri Kathleen Brennan on jakanut Waitsin laulut kahteen luokkaan: grim reapers ja grand weepers. Kaksi ensimmäistä oli selvästi ensimmäistä kategoriaa ja kolmantena saapuva (Everybody's) Talking at the Same Time on sitten yökerhon nurkasta onnahdellen kohoava tunnelmapala, mukana Augie Myersin pianokin. Get Lost on nopeaa nyrjähtänyttä rockabillyä, lähestyy melkein parodiaa, tarina voisi olla Waitsin nuoruuden omaelämäkerrallista muisteloa, Wolfman Jack mainitaan. Face to the Highway on kulkumiesballadi, hieno sanoitus, yksi levyn huippukohtia ilman muuta. Pay Me on sekin hitaampi kappale, Waits laulaa yllättävän korkealta, helkkyvä säestys muistuttaa miehen 70-luvun levyjä. Teksti on synkkää hirttotuomion odottelua, näkökulma saattaa olla naisen.

Back in the Crowd on yksi Waitsin tuotannon meksikolaisimmista, varsin sovinnainen tapaus, sävellys ei levyn mielenjäävimpiä. Voisi olla Peckinpahin leffan soundtrackillä, tekstissä ehkä viittauksia sisällissotaan. Nimikappale Bad As Me on pelkkää raakaa voimaa, kolisevia tynnyreitä, kirskuvia kitaroita, mielipuolista naurua, kitarisoja lepattavaa kiljumista. Ehkä joskus Waits on onnistunut tässä tyylilajissa paremmin, mutta varmaa se ei ole. Kiss Me (Like a Stranger Once Again) on taas pienehkö yllätys, sinatramainen aamuyön retroilu rahisevaa vinyyliä myöten. Uutta eloa tarvittaisiin hiipuvaan pitkään parisuhteeseen. Richardsin kitarariffien piiskaama Satisfied on levyn rokkaavinta jytistystä, pomppuista vauhtia, bluespohjaisesti niitataan tiukasti kuoleman jälkeen odottavaa tyydytystä. Waits haastaa sekä Jaggerin että Richardsin nimeltä mainiten. Toimii eläimellisesti. Last Leaf (On the Tree) on suorastaan riipaiseva, Eisenhowerin ajoista asti sinnitellyt veteraani ei tunnu pääsevän rajan tuolle puolen, Richards hönkii stemmoja. Hell Broke Luce muistuttaa vuoden 2004 levyn Real Gone Irak-päällekarkauksia ja saattaa olla vieläkin hyytävämpi ja armottomampi. Mukana on konetuliaseiden ääntä, ehkä jo liiankin kiivasta tulitusta. Weeperiin Waits kuitenkin lopettaa, hellä balladi New Year's Eve on lähes perhepotretin sentimentoa tavoitteleva teos, Auld Lang Syne integroituu kuin Waltzing Mathilda 70-luvulla Tom Traubert's Bluesissa.

Waitsin Rain Dogs (1985) ja Mule Variations (1999) ovat niin suuria suosikkejani, että niiden tasolle on lähes mahdotonta yltää. Waits sitä kuitenkin sinnikkäästi yrittää ja melkein onnistuu. On varmaan vielä liian aikaista sanoa, onko Bad As Me aivan samaa tasoa. Vai ehkä vielä parempi? Mestariteos joka tapauksessa. Ehkä tässä ei mitään varsinaisesti uutta tule esiin, mutta vanhojen ainesten täyteläisenä kiteytyksenä levy on täysin pitelemätön.

Wong Kar-wai: Chung Hing sam lam

2012-01-06T23:03:00.003+02:00

Tämä on siis Chungking Express -nimellä lännessä levitetty Wong-elokuva vuodelta 1994. Teos oli aikoinaan ensimmäinen kosketus Wongin elokuviin ja teki suuren vaikutuksen. Tuntuu edelleen raikkaalta, alun nopeat leikkaukset ja käsivarakameran käyttö tuntuvat aluksi tarpeettomalta etäännytykseltä, mutta elokuva seestyy melko perinteisin keinoin toteutetuksi romanttiseksi leffaksi. Alussa tuntuu olevan sateinen yö koko ajan, sekin muuttuu loppuu kohti. Elokuvassa on kaksi tarinaa, ilman mitään saumaa tai selitystä ensimmäinen loppuu ja toinen alkaa. Hongkong on kuvattu varsin klaustrofobisesti, avointa tilaa ei juuri missään.

De Molen Rook & Vuur

2012-01-06T18:31:00.002+02:00

Kevyesti mausteinen tumman punaruskea ale. 8,2%, vain 28 EBUa, chiliä, mutta ei maistu kovin voimakkaasti. Muutenkin varsin hillitty tasapainoinen vahva ale. Savumallaskin tuntuu varsin kuivassa maussa. Jälkimaussa pientä polttelua ja pullon pohjalla reippaasti hiivaa. Oluthuone Leskinen, 6.1.2012.

De Molen Mout & Mocca

2012-01-06T18:30:00.000+02:00

Leskisen tarjonnassa vielä lisää hollantilaisia De Moleneita. Tämä on varsin vahva, 11,6%. Täyteläisen kahvinen, tumma ja paksu. Kahvia lisätty eksplisiittisesti, myös wild moccaa (?). Siirappisen makeaa, alkoholi peittyy hyvin. Hieman mausteisuuttakin, mutta humalaa ei oikein tunnu, vaikka EBUja 86. Jotenkin viimeinen silaus tuntuu puuttuvan, ei oikein innostanut. Oluthuone Leskinen, 6.1.2012.

Big Jim's Beer Belly @ 45 Special

2012-01-06T12:59:00.004+02:00

Lähes kolme vuotta sitten pääsin tsekkaamaan tämän oululaisen southern rock -veteraanibändin. Säästeliäästi keikkaileva bändi osui nyt kohdalle toistamiseen 25-vuotisjuhlakonsertissaan. Tällä kertaa alkuperäisessä kokoonpanossaan, eli mukana kolmaskin kitaristi, joka tosin piilotteli koko ajan ujosti tolpan takana. Ainakin siitä suunnasta katsottuna, jossa konserttia seurasin, 45:n rakennehan ei ole täysin optimaalinen. Saundi ei tuntunut oleellisesti täyteläisemmältä, Louhelan sooloja ehkä enemmän kuin aiemmalla keikalla. Ohjelmisto vaikutti aika samanlaiselta, Saturday Night Specialin ja Hell Raisersin välissä ilmeisesti omia biisejä. Samaan tapaan loppua kohti kappaleissa oli enemmän pop-koukkuja, jotka saivat yleisöönkin eloa. Tunnelma ei ehkä noussut aivan Rauhalan keikan tasolle väljemmissä tiloissa. Roheaa professionaalia tasoa, mutta kovin innostuneelta tai energiseltä bändi ei vaikuttanut.

Evil Twin Yin Imperial Taiji Stout

2012-01-04T21:23:00.003+02:00

Tanskalaisen äpäräkaksosen Skotlannissa Brewdogilla teettämä RIS, 10%. Tämä venäläinen keisarillinen stout pitäisi juoda oikeaoppisesti sekoitettuna saman valmistajan Yang Imperial IPAn, jota tulin kokeilleeksi viime kesänä. Pivossa tarjolla myös IPAa, mutta soolona tuli tämäkin kiskaistua. Liian kylmä lämpötila, mutta hyvin kuiva stout, öljyinen viskositeetti, mausteisuutta, ehkä vähän savuakin, vahva humalainen jälkimaku. Suolaa, lakritsaa, salmiakkia, sellaistakin löytyy. Todella ihailtava hieno olut hyytävän tuulisille kaduille Perämeren rannalla. Pivo, 4.1.2011.

De Molen Geboren & Getogen

2012-01-04T21:22:00.001+02:00

Tässä bodegravenilaisessa alkoholia vain 4%, IBUja 32. Vaahtoa nyt reippaammin ja etiketti lupaa englantilaista koivusavua. Hyvin vaalea väri, mutta todellakin savuinen maku. Hyvin kuiva, reseptin mukaan pelkästään Sladek-humalaa. Savuisuudesta huolimatta ohut kokonaisuus väistämättä ja jälkimaku lyhyt. Oluthuone Leskinen, 4.1.2012.

De Molen Op & Top

2012-01-04T21:21:00.000+02:00

Edelliseen vaahtopommiin verrattuna huvittavasti tässä ei ole vaahtoa ollenkaan. Pihkainen tuoksu, ei oikein hiilihappoakaan, 4,5%, 30 IBUa. Humalajikkeet Sladek ja Amarillo. Kevyesti hedelmäinen pale ale, humalaa hillitysti, mutta jälkimaku kohtuullisen pitkä. Ehkä ei aivan parhaassa iskussaan. Oluthuone Leskinen, 4.1.2012.

De Molen Molenbier

2012-01-04T21:20:00.000+02:00

Hollantilaisen pienpanimon oluita saapunut Perämerelle useampia juuri nyt, kun kalifornialaisen Stonen vielä kiihdyttävämpi valikoima odottaa Leskisen kellarissa janoisia entusiasteja. Molenbierissä on tutun tanakkaa vaahtoa, kirkas kuparin väri. Alkoholia 7,5%, humalaa 49 IBUa, humalalajikkeet Premiant ja Saaz. Jonkinlainen vahva pale ale kai kyseessä, mausteisen pippurinen, hedelmäinen ja hyvin humalointiakin. Jotenkin karkea ja kitkerä kokonaisuus. Periaatteessa ryhdikäs olut, mutta pehmeys voisi olla onnistuneempaa. Oluthuone Leskinen, 4.1.2012.

Theakston Old Peculier, real ale

2012-01-04T21:19:00.001+02:00

Klassinen old ale on vanha tuttu realina ja pulloversiona, mutta aikaa on ehtinyt vierähtämään edellisestä kohtaamisesta. Leskiseen asettunut riili on hyvin pehmeää, hedelmää, rusinaa, hieman lakritsaa, luumua. Humalaa vähemmän, mutta sitäkin löytyy. Monimuotoinen, lähes kompleksinen brittiolut on taas kerran mainio elämys. Oluthuone Leskinen, 4.1.2012.

Rogue Yellow Snow IPA

2012-01-01T19:48:00.000+02:00

2005 Portlandissa join Roguen toimipaikassa hanassa Yellow Snow Alea, joka ei erityisemmin vakuuttanut. Todennäköisesti se oli tätä samaa olutta, jolla nyt IPA-luokittelu. Hieman sameaa, tuore tuntuma. 70 IBUa, hyvin sitruksinen, mutta katkerot ehkä hieman normaalia Oregon-tasoa hillitympiä. Jälkimaku on kyllä hyvin kuiva ja katkeroinen. Yksiulotteisuus tyypillisesti haittapuolena, mallaspohja on tässäkin aika ohut, mutta silti hyvin nautinnollinen olut. Pivo, 1.1.2012.

Founders Dirty Bastard

2012-01-01T19:46:00.001+02:00

Oulun Pivo-baari ei ole vielä erityisemmin vakuuttanut, sisustusratkaisun nahkasohvat vievät mielikuvia hotellien aulabaareihin, eivät suinkaan vakavasti otettavaan olutravintolaan. Hanatarjonta edelleen tavanomaista, mutta pullovalikoimaan on ilmaantunut mielenkiintoisempaa tavaraa Atlantin takaa. Michiganilainen scotch ale on 8,5%, maltaista makeutta, lopussa mukavan humalainen jälkimaku. Tasapainoinen kokonaisuus, hedelmäisyyttä taustalla, mutta alkoholi peittyy hyvin. 50 IBUa tuntuu juuri oikealta katkeromäärältä tämäntyyppiseen olueen. Pivo, 1.1.2012.

Spendrups Pistonhead Plastic Fantastic

2011-12-31T19:39:00.004+02:00

Muovipulloon pakattu Pistonhead-tuote on tällä kertaa kuparinvärinen, niukasti vaahtoa. Suhteellisen maltainen kypsästi hedelmäinen lager. Tässäkin Cascadea ja Amarilloa, mutta Kustomin jälkeen väistämättä pettymys, humalointi ei millään tavalla korostettua. Muistuttaa mainstreamin amber/red aleja. Ei mikään huono olut, mutta selvästi Spendrupsilla on vielä mietiskelyn alla, tehdäkö brutaalin oikeasti hyviä oluita vai pienimmän yhteisen nimittäjän tavoittavaa brutaalikuraa. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Spendrups Pistonhead Kustom Lager

2011-12-31T19:38:00.001+02:00

Amarillolla ja Cascadella ryyditetty ruotsalainen luomulager on todella sitruksinen, lähes IPA-tasoa. Aiemmin Pistonhead-brändillä myydyt Low Ridin' ja Hot Roddin' eivät kolahtaneet millään tavalla, mutta nyt keitokseen on saatu kunnolla humalaa. 4,9%, mallasrunkoa on varsin vähän, katkeroinen sitruunaisen kirpeä humala hallitsee hämmentävän selvästi makua. Spendrups näyttää luoneen ryhdikkäämpiä oluita varten Brutal Brewing -nimisen "firmankin". Ostin tämän jo kolme kuukautta sitten Haaparannasta ja nyt harmittaa etten hankkinut useampia tölkkejä. Todella positiivinen yllätys, nyt vain odottamaan vastaavaa suomalaisilta jättiläispanimoilta, mutta tuskinpa kannattaa pidättää hengitystään. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Benjamin Whitmer: Pike

2011-12-31T13:45:00.002+02:00

Amerikan sisämaan vanhin suurkaupunki Cincinnati on hyvin mielenkiintoinen paikka, mutta se esiintyy populaarikulttuurissa yllättävän harvoin. Muutama vuosi sitten lukemani Craig Holdenin historiallinen rikosromaani sijoittui kieltolain ajan Cincinnatiin. Tämä tuore moderni noir-romaani starttaa tiheästi, kun korruptoituneen poliisin suorittama raaka murha käynnistää monipäiväisen rotumellakan Cincinnatissa. Tämäkin on periodiromaani, sijoittuu 80-luvulle. Ellroy-tyyppistä kerrontaa Ohion laaksossa, Cincinnatin ohella liikutaan ränsistyneessä pikkukylässä Kentuckyn vuorilla. Tapahtumia ei kaunistella, väkivaltaa on rankasti, lasten hyväksikäyttöä kuvaavat kohtaukset ovat lähes ennenkuulumattoman pöyristyttäviä. Lyhyitä lukuja, lauseet hieman pitempiä, eleettömäksi hiottua dialogia. Henkilöhahmot yhteiskunnan alimmiksi poljetuilta tasoilta, jonkinlaista yhtenevyyttä Daniel Woodrellin Winter's Boneen. Springsteen oli ajankohtana suosituimmillaan, Born in the USA:n laulut tuntuvat soivan tapahtumapaikoilla koko ajan. Huumoria on, se on sysimustaa, mutta sitä kuitenkin on. Tekstissä on runollista hehkua, mutta se on silti todella riisuttua. Loppuratkaisussa Jim Thompsonin kaikuja. Ei mikään miellyttävä lukukokemus, mutta hyvin vaikuttava. Tämä on nelikymppisen Whitmerin esikoisromaani, hyvin pienen kustantajan julkaisu, mutta laajempaakin mainetta Whitmerille voisi ennakoida.

Zaragozana Ambar Especial

2011-12-30T19:29:00.000+02:00

Lisää perämerellisiä Espanja-elämyksiä miniatyyripullosta. Aragonialaisessa on vaahtoa enemmän, mutta makua vielä vähemmän, jos mahdollista. Tästä ei oikein mallaskaan erotu, humalasta puhumattakaan. Mielenkiintoinen valinta Systembolagetilta, eihän Zaragoza ole mikään massaturismikohdekaan. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Canarias Dorada

2011-12-30T19:27:00.001+02:00

Perämerellä yllättäen tarjolla olutta Teneriffalta 25 cl pullossa. Ei juuri vaahtoa, kevyesti mallasta, pahvia, hieman makeutta, humalaa kuitenkin havaittavia määriä. Kohderyhmänä varmaankin lomareissua rännässä muistelevat turistit. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Robinsons Old Tom

2011-12-29T20:38:00.000+02:00

Robinsons on perinteinen panimo vahvalla olutseudulla Stockportissa, Manchesterin eteläpuolella. Uudenmalliseen pulloon asettunut 8,5-prosenttinen Old Tom on, eeh, vahva old ale. Vahvuus lähestyy jo barley winea, mutta tummahko väri viittaa enemmän Old Peculierin tapaisiin vanhennettuihin brittieileihin. Tuoksu on rusinaisen lakritsainen, maun ensituntuma pehmeän hedelmäinen, yllättävän hillitty. Takavuosien muistikuviin tästä jäi jokseenkin karkea vaikutelma. Nyt tuntuu miellyttävämmältä, mutta toisaalta varsin yksiulotteiselta. Varsinkin jälkimaku on suhteellisen tyhjä. Vaikuttaa jotenkin tuoreeltakin, ei sherryn tai portviinin tapaista vivahdetta. Lämmetessä hedelmäisyys muuttuu luumuisemmaksi, sitten vielä makeamman siirappiseksi. Talvioluena kohtuullinen, mutta loppupeleissä liian makea. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.

Lobkowicz Premium

2011-12-29T20:27:00.000+02:00

Lobkowiczista on hyviä muistoja 90-luvun Prahan matkoilta. Kaupungin eteläpuolen useissa rakennusmiesten suosimissa karuissa oluttuvissa oli tarjolla Lobkowiczia, naurettavan halpaan hintaan ja nautittavan tuoreena. Suomessa olutta on ollut tarjolla melko harvakseen. Panimolla on pitkä historia 1400-luvulta lähtien, se sijaitsee Vysoký Chlumecissa Prahan eteläpuolella. Tšekin panimokuviot ovat Euroopan sotkuisimpia tällä hetkellä. Lobkowiczin valmistajaksi on nyt merkitty K Brewery -firma, jonka sivuilta surfaamalla selviää, että Lobkowiczia tehdään nykyään Protivínin panimossa. Maku on keskitäyteläisen maltainen ja kohtuullisesti humaloitu. Vähemmän humalaa kuin Urquellissa, vähemmän hedelmäisyyttä kuin Budvarissa. Diasetyyliä ei havaittavissa, kohtuullisen iäkäs yksilö jo kyseessä, parasta ennen päättyy 9.1.2012. Ihan ok-kamaa, mutta melko persoonattomaksi tämä on puleerattu. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Barney Hoskyns: Lowside of the Road, A Life of Tom Waits

2011-12-29T17:52:00.001+02:00

Ensimmäinen lukemani kokonaisesitys Tom Waitsin urasta, ilmestynyt 2009. Ainakin Patrick Humphries ja Jay Jacobs ovat yrittäneet samaa, mutta ilmeisen heikoin tuloksin, Waits ei ole lievästi ilmaistuna erityisen julkisuushakuinen artisti. Ilman Waitsin tukea Hoskynskin on lähtenyt toivottomalta tuntuvaan urakkaansa. Kohtuullisen hyvin Hoskyns on kuitenkin päässyt varhaisia yhteistyökumppaneita haastattelemaan ja kattava analyysi musiikista syntyykin, mutta itse mies ja persoona jää odotetusti hämärämmäksi.

Tom Waitsin ensilevy Closing Time ilmestyi 1973, mutta Hoskyns on myöhäisherännäinen. 10 vuotta Waitsia nuorempi brittitoimittaja havahtui, kun samassa kämpässä asunut Nick Cave luukutti Blue Valentinea (1978) nonstoppina kesällä 1980. Itselläni oli aikatasoitusta vielä kolme vuotta lisää enkä liikkunut Caven piireissä, mutta 80-luvun alkupuolella sain kuitenkin kuulla Heartattack and Vinen (1980). Pidin kovasti ja luokittelin musiikin tanakaksi bluesrockiksi. Samaan aikaan kuulin The Heart of Saturday Nightin (1974) ja nuoren miehen armottomuudella tyrmäsin sen jazzpaskaksi. Swordfishtrombones (1983) jäi vielä hämmentyneesti takaraivoon kiertämään, mutta Rain Dogsin (1985) ensimmäiset tahdit räjäyttivät tajunnan totaalisesti ja havahduin lopulta huomaamaan Swordfishtrombonesinkin vallankumouksellisuuden.

Waits on tunnetusti romantisoinut varhaisvaiheitaan reippaasti motellisiittämisestä ja taksisyntymästä alkaen. Hoskynsin näkemyksen mukaan Waitsin teinivuodet kuluivat norjalaista yksinhuoltajaäitiään tukien San Diegossa pizzanpaistajana Frank Sinatraa kuunnellen. Isä esiintyy Waitsin tuotannossa omalla Frank-nimellään, teksasilainen espanjanopettaja Frank jätti perheensä Waitsin ollessa 10-vuotias ja siirtyi täysipainoisesti juopottelemaan Los Angelesin skid row -kujille. Melko uskottavan kuvan Hoskyns rakentaa Waitsin esiintyjäuran alkuvaiheista San Diegon folk-piireissä, aluksi klubin ovimiehenä. Elvis, brittipoppi ja happohipit eivät Waitsiä kiinnostaneet, Gershwinin ja Tin Pan Alleyn viihdemusiikin ohella nuorukaiseen iskivät lähinnä livenä nähdyt James Brown, Bob Dylan ja bluesäijä Lightnin' Hopkins. Dylanin biisejä Waitskin aluksi lähes poissulkevasti esitti. Waitsin läpimurto vaikuttaa jo enemmän fiktiiviseltä legendalta. Sekä agenttinilkki Herb Cohen että tuottajamoguli David Geffen tuntuvat molemmat höristäneen korviaan Los Angelesin Troubadour-klubin vessajonossa Waitsin köhiessä lavalla. Kustuaan molemmat herrat tarjosivat samantien sopimusta Waitsille. Hoskyns käy sitten läpi Waitsin uran tunnetumpia vaiheita tuomatta juurikaan uutta tietoa, folkahtavasta kantrista Waits siirtyi puhtaaseen jazziin ja vähitellen saundi raskautui lopulta Heartattack and Vinen täyteläiseksi bluesrockiksi. West Hollywoodin Tropicana Motelissa vuosikausia asunut Waits joi kavereineen viinaa ja tunnetuimpina tyttöystävinä kääntymässä kävivät Bette Midler ja Rickie Lee Jones. Kantrahtavasta esikoisesta huolimatta Waits jäi outsideriksi LA:n singer-songwritereiden kokaiinicowboy-klikissä, assosioitui enemmän skidrowkronikoija Charles Bukowskiin kuin Asylum-levy-yhtiötovereihin James Tayloriin tai Jackson Browneen. Hoskyns väittää Waitsin särkeneen äänensä kahdella kiertueella lämmitellessään Frank Zappaa. Waitsin oli huudettava saadakseen äänen kuulumaan yli buuaavien Zappa-fanien. Waits näkyy herättäneen pahennusta 1976 Lontoossa President-hotellissa, minäkin asuin siellä viikon 1987.

70-luvun lopulla Hoskyns arvioi Waitsin ajautuneen itseaiheutettuun paitsioon. Waits rakensi boheemin köyhäilijätaiteilijahahmonsa Kerouacin ja Bukowskin fiktioiden pohjalta omiin tarkoitusperiinsä sopivaksi ilman omakohtaista kokemusta tai panostakaan. Jopa Raymond Chandler mainitaan, mutta se on jo melkoista haulikkoammuntaa. Kysymys taiteilijan aitoudesta ei tunnu kuitenkaan kovin oleelliselta. Mitä väliä sillä on, jos taiteilijahahmo on puhdas taitelijan luomus. Ongelma ehkä tässä vaiheessa oli se, että Waitsin musiikki ei ollut tarpeeksi vahvaa, ihmisiä kiinnosti enemmän artisti itse. 80-luvulla tilanne muuttui Waitsin alkaessa tuottaa järisyttävää musiikkia, joka kantoi sellaisenaan, taustalla oleva tekijä jäi epäoleelliseksi. Hoskyns kirjoittaa tässä vaiheessa suhteellisen kriittisesti Waitsin varhaistuotannosta, mutta yllättäen kirjan loppupuolella hän päätyy pitämään 70-luvun levyjä miehen syvällisimpinä.

Hoskyns on samaa mieltä useiden Waits-arvioijien kanssa, käännekohdassa kaiken takana oli nainen. Waits tapasi tulevan vaimonsa Kathleen Brennanin 1980 30-vuotiaana ja kaikki muuttui. Brennanilla ei ollut musiikkitaustaa, hän oli Coppolan elokuvayhtiön käsikirjoitustoimittaja. Silti Brennan tutustutti Waitsin mm. Captain Beefheartin ja Harry Partchin musiikkiin, mikä johti Waitsin uuteen lyömäsoitinvoittoiseen saundiin. Waitsin sävellyksetkin paranivat, vaikea sanoa mikä oli Brennanin vaikutus niihin. Elokuvallinen ilmaisu tuli laulujen lähtökohdaksi ja levy-yhtiökin vaihtui Islandiksi. Kurt Weillia Waits ei väitä Hoskynsin mukaan kuulleensa, ennen kuin muut huomauttivat Waitsin uusien kappaleiden muistuttavan Weillia. Swordfishtrombonesia ja Rain Dogsia Hoskyns alkuhymistelyjen jälkeen vähättelee. Tyypillinen piirre brittiläisille elitistisille pop-journalisteille. Se ei voi olla hyvää, jos muut tykkäävät.

Rain Dogsin jälkeen oma Waits-innostukseni lähti väistämättä hiipumaan teatteriprojektien heijastuessa liikaa Waitsin musiikkiin. Frank's Wild Years oli vielä lähes samaa tasoa edeltäjiensä kanssa, mutta viiden vuoden tauon jälkeen ilmaantuneet Bone Machine ja Black Rider jäivät etäisiksi. Mielenkiintoisia ensi kuulemalta, mutta harvoin olen uudelleen niitä kuunnellut. Waitsin innostus megafoniin ja teollisuusmeteliin meni överiksi. Sitä ilahduttavampi oli vuoden 1999 Mule Variations, ehkä Waitsin uran paras levy, jossa kaikki parhaat ainekset tasapainoisesti kiteytyivät. Mule Variations on Hoskynsinkin mieleen, mutta se on vain paras levy "Asylum-vuosien jälkeen". Joissakin asioissa Kathleen-katalyytin käynnistämä muutosprosessi kesti kauemmin. Hoskynsin mukaan Waits pisti korkin kiinni vasta 1992 ja on ollut sen jälkeen tuttu näky Petaluman ja Sebastopolin AA-kokouksissa. Waitsit muuttivat Pohjois-Kalifornian maaseudulle 1990 muutaman vuoden Manhattan- ja Los Angeles -jaksojen jälkeen. Maailmankuulun kulttimuusikon karusta elämästä kertoo paljon se (Hoskynsin mukaan), että Rod Stewartin niljakas Downtown Train -koveri piti Waitsin perheen leivänsyrjässä kiinni koko 90-luvun.

Hoskynsin ote kirpoaa pahasti 80-luvulla, teksti kuvailee löysästi levyjä ja kiertueita innostumatta oikein mistään. Bob Segerin Waits-faniudesta Hoskyns tarjoilee tarpeettoman töykeän anekdootin. Waitsin elokuvaroolit Hoskyns käy orjallisesti läpi, vaikka niissä ei ole mitään oleellista Waits-musiikintekijän kannalta, pari Waitsin soundtrackiäkin ovat marginaalikamaa. Hoskyns kirjoittaa niinikään paljon Waitsin teatteriprojekteista Robert Wilsonin ja William Burroughsin kanssa, 90-luvun alussa Hampurissa ja 00-luvun alussa Kööpenhaminassa. Nämä osat eivät ole kiinnostavia, niin kuin eivät kiinnosta niiden musiikista samanaikaisesti vuonna 2002 julkaistut levyt Alice ja Blood Money. En ole tainnut kuunnella niitä kertaakaan ostoviikon jälkeen. Mielenkiintoisempi tapaus oli 2004 ilmestynyt Real Gone, Mellencampin tavoin Waits kritisoi rankasti Bushin politiikkaa ja yritti syleillä hiphopia, ilmeisesti poikansa vaikutuksesta. Kohtuullista jälkeä, mutta ei päässyt lähellekään Mule Variationsin tasoa. Hoskyns pitää Waitsia tässä vaiheessa omien ideoidensa tylsänä kierrättäjänä. Hoskyns ei innostu vuoden 2006 Orphans-boksistakaan, kolme levyä outtakeja ja muuta sälää 20 vuoden ajalta oli jaoteltu mielenkiintoisesti. Brawlers sisälsi nopeampaa rokkia (Brennanin luokittelun mukaan grim reapereitä), Bawlers balladeja (grand weepers) ja Bastards lähinnä kovereita ja muuta epämääräistä. Itse pidän Brawlersia yhtenä Waitsin parhaista levyistä. Hoskynsin nirsoilu vuoden 1980 jälkeisestä tuotannosta tuntuu nousevan antipatiasta Yoko On.., öh, Kathleen Brennania ja tämän niukkaa julkisuuspolitiikkaa kohtaan. Muita perusteluja on vaikea löytää. Hoskyns ei edes arvioi levyjä kokonaisuuksina, listaa vain lopuksi 40 suosikkikappalettaan, joista puolet on ajalta ennen Brennania. Ykkösenä on hämmentävästi Waltzing Mathilda -variaatio Tom Traubert's Blues vuodelta 1976. Hieno biisi, mutta ei sitä voi mitenkään tuotannon huipentumana pitää. Loppujen lopuksi Hoskynsia käy hieman sääliksi, projekti tuntuu kääntyvän turhaksi, mitään uutta oleellista Waitsistä ei löytynyt. Sinänsä massiivinen kirja on kuitenkin Waits-fanille mielenkiintoista luettavaa. Eikä tarina tähän lopu, 62-vuotias Waits julkaisi syksyllä uuden levyn Bad As Me, jota en ole vielä kunnolla ehtinyt kuuntelemaan.

Memminger Premium

2011-12-28T20:06:00.001+02:00

Alkon uutuuksiin ilmaantui joulusesongin keskellä arvoituksellisesti teollinen peruspils Svaabiasta, Baijerin ja Württembergin rajalta. Ruohoisen maltainen suutuntuma ja kevyesti Hallertau-tyyppistä katkeroa jälkimaussa. Tuoreena paikan päällä voisi ilahduttaa, mutta hieman epäilyttää sekin. Pulloversiona tämän vivahteet jäävät kovin ennustettaviksi ja anonyymeiksi. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.

Williams Birds & Bees

2011-12-28T20:04:00.000+02:00

Kesäinen golden ale Skotlannista. Pehmeän vehnäistä pyöreyttä, hunajaista makeutta, kepeää humalointia. Belgimallasta ja seljankukkaa reseptissä, humalat Nelson Sauvinia ja Amarilloa. Seljankukasta kai peräisin lievä yrttinen mausteisuus, joka jotenkin saa oluen lämmetessä tökkimään. Kieltämättä vuodenaika nyt jotenkin psykosomaattisesti vaikuttaa, lämpimällä patiolla tämä voisi toimia paremmin. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Anatole Litvak: The Night of the Generals

2011-12-28T12:14:00.002+02:00

Ei ole tällaista elokuvaa ennen tullut nähtyä, steriili whodunit Wehrmachtin esikunnissa Varsovassa 1942 ja Pariisissa 1944, jälkinäytös vielä forwardflashinä Hampurissa 1965. Suurella budjetilla ja tähtinäyttelijöillä väännetty leffa on todella tyhjänpäiväinen. Peter O'Toole ei ole varmaan koskaan ollut näin surkea, vaikka fiaskoja miehen ura on täynnä. Omar Sharif virnuilee Abwehrin tutkijana ja melkein ainoaksi ilonaiheeksi jää Peter Yatesin Robberyssäkin katseita vanginnut söpö Joanna Pettet korpraaleja suosivana kenraalin tyttärenä. Jälkipuoliskolla pinnalle nousee Stauffenbergin Hitler-murhayritys, mutta vaisuksi jää senkin kuvaukset. O'Toolen rooli perustuu Joachim Peiperiin, joka hirttotuomiosta 1946 huolimatta kuoli vasta 1976 murhattuna.

Arto Paasilinna: Sotahevonen

2011-12-27T20:08:00.001+02:00

Luin 70-luvun puolivälissä Paasilinnan 1972 ilmestyneen esikoisromaanin Operaatio Finlandia, jota pidin hillittömän hauskana. Suomi ja Ruotsi ajautuvat veriseen sotaan, Ruotsi nousee maihin Turussa ja Vaasassa, Suomi hyökkää syvälle Pohjois-Ruotsiin vallaten malmikaivoksia. Sittemmin Paasilinnan maine on kasvanut lähes rajattomasti, mutta esikoisteos on edelleen suhteellisen heikosti tunnettu. Jarvan elokuvan valmistumisen aikoihin varmaan myös luin Paasilinnan Jäniksen vuoden, mutta muuten Paasilinna ei ole lukulistalle päätynyt ja jäänyt käytännössä vieraaksi. Sotahevonen on vuonna 1979 ilmestynyt jatkosotatarina. Maaliskuussa 1942 inkeriläinen apteekkari Kunitsin ja isovenäläinen lentäjä Savolenko nousevat Stormovikilla ilmaan piiritetystä Leningradista. Tarkoitus on pudottaa Kunitsin desantiksi Kainuuseen ja testata samalla uutta maataistelukonetta. Kerronta on melko suoraviivaista, huumori hillittyä, esim. Miehikkälän meijerin pommitus kuvataan lämpimän hyväntahtoisesti. Venäläiskaksikko on muutenkin nykynäkökulmasta omituisen sympaattinen, Paasilinna varmaan heijasteli ajan YYA-henkeä osin tahtomattaankin. Hieman hitaasti ja jopa tylsästi alkupuolisko etenee, lopulta päädytään suolle Puolangan, Suomussalmen ja Hyrynsalmen rajaseudulle, sattumoisin isäni kotitalon liepeille. Kevyesti veijarimainen romaani saa leppoisia eräkertomuspiirteitä desanttien neuvokkaissa selviytymistoimissa. Vauhti alkaa kiihtyä, jopa erotiikkaa esiintyy Kajaanin apteekkarirouvan hoivissa. Paasilinnalle tunnusomainen absurdismi nousee esiin oikeastaan vain yhdessä saunakohtauksessa löylyn ja kuppaamisen yliannosteluna. Saksalaisiin Paasilinna suhtautuu vihamielisemmin kuin venäläisiin. Jännite tihenee lisää Heikki-hevosen mukaantulon myötä, mutta kirjan nimi on harhaanjohtava, hevosen rooli on kuitenkin pienehkö. Loppupuolella on lännenelokuvat mieleentuova eeppinen vaellus läpi synkimmän Kainuun korven Kontiomäeltä koilliseen Luvanjärvelle, sattumoisin juuri samoissa maisemissa, joissa liikuin pari viikkoa sitten kertausharjoituksessa. Kainuun miljöö ei ole vahvasti esillä, mutta ei Paasilinna mihinkään epäasialliseen fantasiaankaan sorru. Paikannimissäkään Paasilinna ei horjahtele, mutta Mieslahti taipuu kuitenkin paikallisten suussa epäloogisesti Mieslahteen, ei Paasilinnan tapaan Mieslahdelle. Tie kulkee kuitenkin Ristijärveltä Kajaaniin korrektisti Mieslahden kautta, suorempi linjaus tehtiin vasta sodan jälkeen. Odotettua lämminhenkisempi pienimuotoinen tarina, periaatteessa iätön asetelma, mutta jotenkin tämä tuntuu tulevan vahvasti menneestä maailmasta. Omaan makuuni liian harmiton ja särmätön teos, liian harmoninen maailmankuva.

Anchor Our Special Ale 2011

2011-12-27T20:05:00.002+02:00

San Franciscon historiallisen panimon joka vuosi reseptiään vaihtava sesonkiolut saapui jälleen Alkon valikoimaan. Ulkonäkö sama kuin viime vuonna, neilikkainen tuoksu, täyteläinen pehmeän maltainen maku, mausteet kiertyvät maltaan päälle hienostuneesti, kanelia ja inkivääriä ainakin. Voisi olla viimevuotista kuivempi, mausteisuus hieman hillitympää, mutta merkillisen tasapainoinen tämä on nytkin. Jälkimaku kuivenee lähes katkeroiseksi. Juuri näin mausteinen jouluolut pitää tehdä, mausteet ovat selkeästi esillä, mutta silti tämä säilyy ensisijaisesti maltaisena ja humalaisena oluena. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

Hijos de Rivera Estrella de Navidad

2011-12-27T20:03:00.001+02:00

Espanjalainen jouluntähti on täysmallaslager, ei mitään jouluisuuteen yleensä liitettyä havaittavissa. Riveran poikien panimo on La Coruñassa, Espanjan luoteiskulman Galiciassa. Ruohoista pehmeävetistä maltaisuutta, hieman makeutta, häivähdys humalaa, mutta jälkimaku jotenkin tympeän pahvinen. Raaka-ainelistassa pistää silmään harvemmin esiintyvä vehnäproteiini. Pullon tähden väri kuulemma muuttuu suositellussa lämpötilassa, mutta en lähtenyt niin viileäksi pulloa jäädyttämään. Merkillinen valinta Alkolta, mutta ei todellakaan ensimmäistä kertaa. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Sidney Lumet: The Fugitive Kind

2011-12-27T11:27:00.000+02:00

Tennessee Williamsin tunkkaisia syvän etelän melodraamoja on filmattu lähes loputtomasti. Tämä Brando-vehicle vuodelta 1959 sisältää kaikki samat ainekset kuin muutkin Williams-päästöt. Patoutuneet intohimot vyöryvät ahdistavassa ympäristössä taas kerran valtoimenaan. Lead Bellyn kitaraa kanniskelevan New Orleansista savustetun baarisoittaja Brandon lahkeissa roikkuvat niin Joanne Woodwardin kiimainen lutka, Archie Bunkerin myöhemmin nainut pyöreäsilmäinen Maureen Stapleton kuin Anna Magnanin kuuma puumakin. Brando Orfeus-patsastelee lähinnä naurettavasti käärmeennahkatakissaan. Patriarkka on yläkerran sairasvuoteella lähes Mississippiä haastavana vuolaana virtana hikeä pukkaava kylän puotipuksu, joka on nainut Annan poltettuaan ensin elävältä mustille viinaa myyneen Annan isän. Lähtökohta ei ole erityisen rakentava ja mihinkään suuntaan Williams ja Lumet eivät tarinaa saakaan pukattua. Mustavalkokuvaus on noirahtavaa ja alkupuolen sadekuvissa on tunnelmaa. Muuten elokuva jähmettyy omaan liemeensä.

Svaneke Jule Spektakel

2011-12-26T18:42:00.001+02:00

Bornholmilainen Svaneke on tuottanut matalaprofiilisia, mutta silti varsin onnistuneita oluita. Tämä jouluspektaakkeli on korkeampiprofiilinen. Anismainen ja lakritsainen ensituntuma muistuttaa yskänlääkettä ja päälle hyökkää vielä happamuus. Voimakkaan mausteinen makeahko olut Orval-tyyppisen happamuuden päällä, etiketissä puhutaankin trappistihiivasta, joka siis tässä tapauksessa lienee Brettanomycesiä. Alkoholia on 8%, mutta se ei tämän seoksen seasta erotu. Paahtomallas pysyy jotenkin pelissä, mutta humalat ovat hävinneet jonnekin kauas pois. Varmaan tällekin jokin käyttökohde löytyy, mutta varsin epämiellyttävä juoma minun näkökulmasta. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

Heikki Kähkönen et al.: Baarimiehen Tallinna

2011-12-26T11:28:00.002+02:00

Etelärannikolla asuvat eivät ehkä huomaa, että Tallinna on ollut Pohjois-Suomesta hankalammin saavutettavissa kuin monet Keski-Euroopan kaupungeista. Itsellänikin neljän tunnin visiitti 90-luvulla oli pitkään ainoa kosketuspinta kaupunkiin. Aivan viime vuosina tilanne on henkilökohtaisesti muuttunut ja usean lyhyen vierailun myötä Helsingin kautta lähinnä Tallinnan vanhakaupunki on alkanut tulla tutummaksi. Asetelma on ehkä muuttumassa yleisemminkin, Oulusta pääsee nyt lentämällä Tallinnaan ja keväällä auennee reitti jopa Kajaanista. Syyskuisen vierailun jälkeen ilmestyi tämä suomalainen opas Tallinnan baareihin, joka on ehtinyt jo toiseen painokseen. Kirjoittajia on useita, bisnesmiehiä, kulttuurivaikuttajia ja toimittajia. Heikki Kähkönen on tunnettu toimittaja monista olutyhteyksistä, en tunne miestä henkilökohtaisesti, mutta olen bongannut hänet Helsingin baareista takavuosina ja viime aikoina ollut sähköisesti suoraankin yhteydessä. Jopa siinä määrin, että ostin tämän teoksen häneltä suoraan ja vieläpä signeerattuna. Kähkönen on ymmärtääkseni Punkaharjulta kotoisin ja sittemmin sinnikkäästi pysytellyt Suomen lumisimmilla seuduilla, nykyään Itä-Helsingissä. Kähkönen on siis raskaan sarjan olutmies, mutta tämä ei ole olutopas, saatesanojen mukaan liikkeellä on oltu M.A. Nummisen Baarien miehen hengessä. Baareja on koluttu keskustan ohella kauempanakin, venäjänkielisiä betonikolossilähiöitä myöten. Viro ei ole mielestäni merkittävä olutmaa, vahvasta historiallisesta perinteestä huolimatta. Pientä vireyttä aivan viime hetkillä on ollut havaittavissa, mutta paljon enemmän on lupa toivoa. Kirja ei siis tarjoa nuotteja ennennäkemättömiin olutelämyksiin, mutta persoonallisia baareja löytyy tiheämmin kuin poroalueella. Selvää olutpainotusta kirjassa kuitenkin on, varsinkin johdanto-osuudessa, jossa käydään läpi Viron panimoiden historiaa ja nykyistä tarjontaa. Tässä osassa hieman häiritsee kuvatekstien puute, ei ole aivan selvää mihin kuvat liittyvät, esim. mahtava kuva tai maalaus Tarton panimosta 1800-luvulla jää lukijalle irralliseksi. Jatkossa kuvatekstien puute ei häiritse, koska kuvat liittyvät selvästi käsiteltäviin baareihin. Monen kirjoittajan vaikutelmaa on yritetty lieventää käyttämällä kertojana tai subjektina kolmannen persoonan Baarimiestä. Ratkaisu toimii useimmiten, mutta ei aina. Välillä baarien kuvauksessa keskitytään oluttarjontaan, asialla siis kai Kähkönen, välillä painotus on selvästi 80-luvun nostalgioissa. Kirjoittajat tunnustautuvat reilusti keski-ikäisiksi miehiksi ja tuntuma nuorison suosimiin paikkoihin jätetään ehkä hieman liian helposti etäiseksi, kyllä setämiehetkin voisivat pirteämmin heittäytyä menoon mukaan. Keskustan tuttujen baarien kuvaukset vastaavat omia kokemuksiani, joten siinä mielessä kirja vaikuttaa luotettavalta. Kovin suurta intohimoa lähiöbaarien tsekkaamiseen kirjoittajat eivät kuitenkaan pysty luomaan, kontaktia paikallisiin siellä ei näytä syntyvän ilman venäjän tai ainakin viron taitoa. Venäjänkieliset nuoret nätit tytöt tuntuvat muodostavan laskelmoidusti henkilökunnan monissa paikoissa. Baarikuvaukset ovat tiheän informatiivisia ja kuvatkin laadukkaita. Kirjan kansilehdissä on kohtuullisen hyvät kartat, mutta baareja niihin ei ole merkitty. Ehkä baarit kuitenkin löytyvät osoitteiden perusteella riittävän hyvin. Historiallisia anekdootteja olisi ehkä voinut odottaa enemmän, muutenkin kuin kirjoittajien omien kokemusten kautta, esim. Karja Kelderista, joka on kai toiminut kohta 200 vuotta. Kirjan loppupuolella on kuvaus Viron ruokakulttuurista, mutta sen ohitin nopeammin. Kuten intialaisbrittiläinen guruni taannoin ohjeisti: son, food is an option, beer is not. Kokonaisuutena kirja on napakka läpileikkaus mielenkiintoisen kaupungin tarjonnasta, eipä esimerkiksi Helsingistä ole vastaavaa tarjolla.

Mika Kaurismäki: Kolme viisasta miestä

2011-12-26T11:24:00.000+02:00

Kaurismäen traaginen joulusatu ei muistuta hänen muita elokuviaan, ehkä todellinen auteur onkin pienessä roolissa vilahtava toinen käsikirjoittaja Petri Karra. John Cassavetesille omistetussa puheliaassa leffassa viisikymppiset miehet purkavat tuntojaan, näiden ressukoiden kohdalle on kasaantunut kaikki mahdolliset vastoinkäymiset. Ylikypsää groteskia melodraamaa, ei kovin uskottavaa, suomalaiset kyseisen ikäluokan miehet eivät tällä tasolla angstejaan käsittele, eivätkä menetä malttiaan välimerellisellä nopeudella. Humaltuminenkin on liian hidasta näkyvään kulutukseen verrattuna. Näyttelijät kai ovat improvisoineet dialogia, ehkä näkemys onkin osuva näyttelijöiden elinpiiristä, mutta ei esim. it-ammattilaisten. Vertauskuvallisuus itämaan tietäjiin, Jeesus-lapseen ja Irina Björklundin Magdalenaan on toisaalta hämärää, toisaalta liiankin osoittelevaa. Jatkuva höpötys vie tehoja, kokonaisuus on teatterimaisen kömpelöä. Suomirokin kuluneimpien säkeiden käyttö karaokessa toimii kohtuudella Saimaa-ilmiön toiselta ohjaajalta, Kuka mitä häh puhdistavana riittinä. Loppu lässähtää imelästi pahimpaan Hollywood-tyyliin.

Esox Pale Birthday Ale

2011-12-25T19:46:00.001+02:00

Jälleen onnekkaasti tarjolla oululaisen kotipanijamestarin tuotetta, käsittääkseni pantu lokakuussa maestron tuttavan syntymäpäivää juhlistamaan. En ehtinyt tätä poikkeuksellisen monipuolisesti kiivastahtisen joulukuun kuluessa aiemmin testaamaan, tämä on siis itsellänikin varastoitunut lähes kuukauden. Keskivahvasti pienikuplaisesti vaahtoava pale ale on varsin hiilihappoinen. Persikkaista hedelmää, humalaakin heti suutuntumassa, vahvistuu entisestään jälkimaussa, joka on kuivan katkera. Silti makeahko hedelmäisyys hallitsee vahvasti kokonaisuutta. Amerikkalainen vaikutelma on selvä, johtuen kai humalavalinnoista Amarillo ja Cascade. Mitään jenkki-IPAa ei lähestytä, mutta olut on varsin lähellä mielikuvissa vaikka Sierra Nevadan Pale Ale -perusmerkkipaaluolutta, vahvuuskin samaa luokkaa, eli noin 5,6%. Erityisen tuoreelta olut ei tunnu, ehkä olisi pitänyt nauttia jo aiemmin. Sierraan verrattuna vähemmän mielestäni sitrusta, enemmän persikkaa ja kuivattuakin hedelmää. Karamelliseksikin makeus hieman kääntyy, mutta hedelmän puolella pysytään. Taas kerran tasapainoinen mallikas suoritus Raksilan suunnalta.

Des de Moor: The CAMRA Guide to London's Best Beer Pubs & Bars

2011-12-25T14:58:00.001+02:00

Onnistuin saamaan käsiini tämän viime kesänä ilmestyneen Lontoon olutopaskirjan juuri ennen tämän vuoden toista Lontoo-vierailua. Siitä oli huomattavaa apua lyhyen matkan olutelämysten optimoinnissa ja maksimoinnissa. Vielä 5-10 vuotta sitten Lontoo ei ollut erityisen kiehtova olutkohde. Jättikaupungissa oli tietysti paljon loistavia pubeja, mutta laatuolutintensiivisyys oli huomattavasti heikompaa kuin esim. pohjoisen Manchesterissä, Liverpoolissa tai Sheffieldissä, puhumattakaan kompakteimmista olutkeskuksista Norwich, Derby tai York. Ja kaikki tämä tarkoitti silloin pelkästään brittiläistä perinneolutta, real alea. Viime vuosina Lontoon tilanne on huomattavasti parantunut, vaikka toinen perinteisistä panimoista, Young's, muuttikin pois pääkaupungista. Meantime-panimon jalanjäljissä Lontooseen on perustettu nippu laadukkaita moderneja pienpanimoita, esim. Redemption, Brodie's, Sambrook's, Kernel ja Camden Town, joille real ale ei välttämättä ole oleellisin valmistustapa. Perinteisten pubien rinnalle on avautunut amerikkalaisvaikutteisia laajan valikoiman erikoisolutbaareja, joille real ale ei ole ainoa intohimon kohde. Lontoota voineekin pitää juuri nyt Euroopan mielenkiintoisimpana olutkaupunkina. CAMRAn perinteinen jokavuotinen kansallinen Good Beer Guide vannoo edelleen poissulkevasti real alen nimeen, mutta tämä paikallinen opaskirja ottaa laajemman ja syvemmän näkökulman oluttarjontaan. Perinteisten real ale -pubien ohella esitellään myös muita craft-oluita, jopa importteja, tarjoavat baarit ja kaupat. Maantieteellinen jaottelu on GBG:tä loogisempi, joskaan helppoa tapaa Lontoon hahmottamiseen de Moorkaan ei löydä. Kirja on poikkeuksellisen tiheä ja kattaa yllättävänkin monia olutaspekteja. Mukana on Lontoon oluthistoriaa, käyttäytymisvinkkejä, toistaiseksi paras lukemani esitys brittiläisistä arvoituksellisista pubiketjuista, näkemyksellisesti valittu lista Lontoon 25 parhaasta baarista, valmistustekniikkaa, raaka-aine-esittelyjä, maisteluvinkkejä, oluttyylikuvaukset, laajat lontoolaisten panimoiden esittelyt ja jopa melkoisen kattava luokiteltu listaus muualla tehdyistä, mutta Lontoossa usein tarjolla olevista oluista panimoineen. Pääosan kirjasta vie kuitenkin subjektiiviset ja hilpeätkin baariesittelyt, noin 250 kohdetta. Kartat ovat kohtuullisia ja kuvat erinomaista olutpornotasoa, jo muista oppaista totuttuun CAMRA-tyyliin. Kirjan koko on silti kohtuullinen, sitä oli helppo kuljettaa takin taskussa Lontoon reissun ajan. Muusikkonakin tunnettu de Moor mainitsee olevansa homo, mutta löytää jättikaupungista vain kaksi olutmielessä kiinnostavaa gay-baaria. Laatuolutkulttuuri ei näytä levinneen vielä niihin piireihin. Lontoon ällistyttävin olutkohde Craft Beer Company ei ole kirjaan ehtinyt ja joistakin de Moorin painotuksista voi tietysti olla eri mieltä, esim. mukana on muutama epäilyttävä cocktail-baari, Paddingtonin asemapubi Mad Bishop & Bear ei vaikuta kovin ansiokkaalta ja ainakin yorkshirelainen Summer Wine puuttuu panimoiden joukosta. Silti kirja on todella onnistunut ja monipuolinen kaikin tavoin, heijastelee täydellisesti Lontoon olutskeneä juuri nyt.

Achouffe N'Ice Chouffe

2011-12-24T19:35:00.001+02:00

Alko on hilpeyttä herättäen vuosikausia myynyt belgialaista kesäisen raikasta Chouffe-olutta joulukausioluidensa mukana, syynä kai etiketissä esiintyvä joulutonttua muistuttava hahmo. Nyt sitten monopolissa on huomattu panimon tarjonnasta löytyvän oikeakin talviolut. N'Ice on tummahko ja vahva, 10%, hyviä muistoja oluesta 90-luvulta. Belgihiivaa, makea ja lievästi mausteinen, tyyliltään vaikkapa tupla-dubbel. Hedelmäisyys on positiivista, mutta makeus on ikävän siirappista. Alkoholi peittyy hyvin, mutta jälkimakukin on sokerinen. Taas yksi muistutus syistä, miksi belgiolutinnostukseni hiipui toistakymmentä vuotta sitten, tällaisia yksiulotteisia sokeriliemiä siellä tehdään edelleenkin aivan liikaa. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

Mikkeller From Via To

2011-12-23T19:49:00.002+02:00

Tämän oluen uutuusarvosta on keskusteltu kriittisesti alan piireissä ja verrattuna esim. parin vuoden takaiseen Fra Til -olueen vaikutelma onkin hyvin samanlainen. Maitokahvimaista täyteläistä hyvin vaahtoavaa hapanta porteria mukavalla paahdolla, hieman makeutta ja lopussa varsin paljon katkeroa. Mausteet eivät juuri erotu, ei kahdeksan alkoholiprosenttiakaan. Kokonaisvaikutelma on hyvin kuiva nahkealla hedelmäisyydellä ryyditettynä, tykkään edelleen, mutta ei tästä oluesta nytkään erityistä suosikkia synny. Kaikesta huolimatta jotenkin keskiluokkaisen yksiulotteinen. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

AleSmith YuleSmith Holiday Ale, Winter

2011-12-21T22:21:00.004+02:00

Kesäversio tästä sandiegolaisesta ei aikoinaan erityisemmin iskenyt. Talviversio on vahva red ale, hieman mausteinen, 8,5%. Nahkeaa hedelmää, vihannesmaisuutta, tuoreus puuttuu. Väistämätön pettymys, Kaliforniastakin tulee välillä tylsää kamaa. Oluthuone Leskinen, 21.12.2011.

Itchen Valley Russian Winter Stout, real ale

2011-12-21T22:14:00.002+02:00

Makeahkoa, pehmeää, hyvin katkeroinen jälkimaku, 5,3%. Tumman suklainen, mutta kahvipaahtoakin monimuotoisesti. Kaikki periaatteessa kunnossa, mutta ei kuitenkaan sykähdyttänyt. Kommunismikomiikkakin sirppivasaroineen alkaa jo haukotuttamaan. Oluthuone Leskinen, 21.12.2011.

Stadin Nugget Pale Ale

2011-12-21T22:10:00.001+02:00

Nahkeaa hedelmää, humalaa varsin reippaasti, mutta tuoreuden puute häiritsee kokonaisuutta. Tyypillinen Stadi-tuote, ei herätä intohimoa mihinkään suuntaan. Jälkimaku on pihkaisesta humalasta huolimatta lyhyt ja kokonaisuus jää ohueksi. Kuten aiemminkin tullut todettua, panimon pitäisi löytää jotain uutta suuntaa näiden humalakokeilujen jälkeen. Pelkästään tällä tavalla ei tunnu täysosumaa löytyvän. Helsinki, Pullman, 20.12.2011.

Beer Hunter's Mufloni Aamupala

2011-12-21T22:06:00.000+02:00

Kaurastout Porista, vain 4%, Hieman punertava stout, vaahdon koko Guinness-tyyliä. Pehmeää, paahtoa, yllättävän täyteläinen, kermaista vaahtoa. Jälkimaku ei ole vahva, mutta hieman katkeroakin mukana. Suhteellisen kuiva olut, jälleen vakuuttava tuote Suomen nykyiseltä ykköspanimolta. Helsinki, Urho, 20.12.2011.

Itchen Valley Pure Gold, real ale

2011-12-21T22:02:00.002+02:00

Hieman edellistä vahvempi golden ale Southamptonin pohjosipuolella sijatitsevalta panimolta, 4,8%. Maltaisempi, pehmeää, mutta hieman nahkeaa. Tykkäsin Hampshire Rosesta enemmän. Humalan potku puuttuu lopusta lähes tyystin. Helsinki, Urho, 20.12.2011.

Itchen Valley Hampshire Rose, real ale

2011-12-21T21:58:00.002+02:00

Pihkaisen humalainen golden ale, 4,2%, mallaspohja ohut, mutta toimii silti hyvin kiireisen ohikulkijan juomana. Mäntyinen tuntuma hallitsee olutta kauttaaltaan, hedelmäisyyskin kevyttä. Helsinki, Kitty's, 20.12.2011.

Hacker-Pschorr Superior Festbier

2011-12-21T21:55:00.007+02:00

Reissulla jo toinen saksalainen kausiolut, jossa ei erityisempää jouluisuutta, 6%. Tässä on kuitenkin rapsakka humalointi, joka nostaa tämän kulmbacherilaista miellyttävämmäksi. Metallisuuttakin ei ole, mutta lievää pahvisuutta, ei tuoreelta tunnu tämäkään. Kaislassa on kai eniten hanoja kaupungissa, mutta harvoin niistä mitään uutta löytää, ei tälläkään kertaa. Helsinki, Kaisla, 20.12.2011.

Karhupanimo Dry Stout

2011-12-21T21:52:00.005+02:00

Liian kylmää, mutta täyteläinen maltaisuus aistiutuu. Mukava humalointi lopussa, 5,5%. Katkeroisempi ja vähemmän paahteinen kuin Guinness, makean ja kuivan yhdistelmä toimii mukavan tasapainoisesti. Ilman muuta parasta antia jättikonsernin pienpanimolta. Helsinki, Maltainen Riekko, 20.12.2011.

Meantime American Brown Ale

2011-12-21T21:50:00.000+02:00

Kylmä keg-olut, mutta pehmeää kypsää hedelmää, marjaisuutta, miksei pähkinääkin, karpaloisen karvaan katkeroinen loppumaku. Todella maukas brown, kiertää kaukaa Newcastlen vetisyyden. Amerikkalainen näkemys yhdistettynä brittiläiseen stiff upper lipiin tuottaa hyvää jälkeä. Helsinki, Angleterre, 19.12.2011.

Nøgne Ø Ægir Kollaborator Doppelbock

2011-12-21T21:47:00.000+02:00

Norjalaispanimoiden yhteistyötä saksalaistyylissä. Kollaborator-nimellä on Norjassa(kin) raskaasti ladattu maine toisen maailmansodan miehittäjäyhteistyöhön hakeutuneiden quislingien kautta. Tumman punaruskea, 7%. Makeutta, pehmeää mallasta, ei oikein paahtoa, ei hedelmää, jotain viljaisuutta kai kyseessä. Hieman suklaata ehkä mukana, kuivaa nougat'a. Tuoretta ja raikasta, tavallaan miellyttävää, mutta humalaa haluaisin lisää. Helsinki, Pikkulintu, 19.12.2011.

Slottskällans Svart Bourbon

2011-12-21T21:41:00.002+02:00

Viimeksi tätä uppsalalaista tummaa kokeilin konjakkitynnyrissä kypsytettynä tulkintana. Bourbon-version tuoksussa selvää kentuckylaista viskimäisyyttä. Se tuntuu selvänä vaniljaisuutena maussakin, konjakkiahan ei pystynyt aistimaan. Kuivaa katkeroa jälkimaussa, selvästi monimuotoisempi tapaus, tuoreuttakin hieman paradoksaalisesti mukana. Mukava pimeän alkutalven olut, lämmetessä jälkimaun katkeroisuus korostuu entisestään, nautinto paranee. Helsinki, Pikkulintu, 19.12.2011.

The Kernel India Pale Ale Black

2011-12-21T21:37:00.000+02:00

Edellisellä Pikkulintu-vierailulla Lontoon blogimerkintöjäni lukenut baarimestari Timo tarjosi Kernelin Black IPAa, niitä ei siis tarvitse mennä Lontooseen asti juomaan. Silloin en pystynyt enää juomaan vahvaa olutta, mutta baarimestari tarjoutui varaamaan pullon, koska tämä uusi vierailu oli jo kalenterissa. Varattua pulloa ei nyt löytynyt, mutta varastosta silti. Tuntui kuohuvan lievästi ulos pullosta, peräti 9,8%, siis musta tupla-IPA kyseessä. Hieman makea, lievästi alkoholimainen, ei tyypillistä imperial stoutin paahtoa, vaan kuivattua hedelmää. Häivähdys vihannesvivahdetta, katkeruus ei päällekäypää, mutta silti tanakkaa täyteläisellä tavalla. Mielenkiintoinen olut, ei muistuta heti mitään muuta maistamaani. Pohjalla reippaasti hiivaa, erittäin miellyttävä, jopa tasapainoinen olut. Vahvuuden perusteella oluen nimi nettisurffailun perusteella voisi olla Double Black, mutta en pullon kyljestä mitään double-merkintää huomannut. Helsinki, Pikkulintu, 19.12.2011.

Kulmbacher Mönchshof Weihnachtsbier

2011-12-21T21:27:00.002+02:00

Vaalean perusbockin tuntuma, maltaista nahkeaa metallia, ei paljoa humalaa, 5,6%. Ei tarpeeksi tuoretta, varsin mitätön suoritus, mutta Hauessa ei muutakaan kokeilematonta tällä kertaa näkynyt. Helsinki, Hilpeä Hauki, 19.12.2011.

Irving Rapper: Now, Voyager

2011-12-18T20:30:00.002+02:00

Kuuluisa Warner Bros -melodraama vuodelta 1942, ns. naisten elokuvan merkkipaalu. En ole ennen tätä nähnyt, Ylen kopio todella kirkas. Teknisesti muutenkin hyvin tehty, näppäriä kamera-ajoja ja tulevan ohjaajan Don Siegelin teräviä leikkauksia. Elokuvan omalaatuinen nimi tulee Walt Whitmanin säkeestä. Itse tarina on valitettavasti todella työläännyttävä, Etelä-Amerikan kuvioistakaan ei paljon väriä irtoa, kun ne ovat selvästi studiossa kuvattu. Puitteet ovat kovin vanhanaikaiset kaikin puolin ja eroottinenkin anti rajoittuu tupakanpolttoon.

Hornbeer Helge

2011-12-18T15:46:00.004+02:00

Hapanta marjaa, makeaa puolukkamaista olutta. Flanderin punaisen tyyliä etäisesti, mutta makeampaa, varsin siirappinen kokonaisuus. Vahvuus jopa 10%, mutta alkoholi ei maistu ollenkaan. Tyhjähkö, mutta aavistuksen kuivempi jälkimaku. Pelkkä kuriositeetti, ei taatusti tule toista kertaa kokeiltua. Baarin omistajatkin päivittelivät tynnyrin tyhjennystahdin todennäköistä hitautta. Oluthuone Leskinen, 18.12.2011.

Nøgne Ø Holy Smoke

2011-12-18T15:41:00.000+02:00

Leskisen joulujuhlan päätteeksi kylmäsavuolutta Norjasta. Hieman esanssimaista, ei saavuta aivan bambergilaista tunnelmaa. Toimii kyllä mukavasti jouluisen elävän viihdejazzin kanssa. Aivan liikaa karamellia ja muuta makeutta, jota savun varsin hyvä intensiivisyys ei pysty syrjäyttämään. Katkeroakin jälkimaussa havaittavissa, mutta kokonaisuutena pettymys. Oluthuone Leskinen, 18.12.2011.

Arthur Penn: The Chase

2011-12-18T10:19:00.001+02:00

Melodramaattista vastakkainasettelua 60-luvun Teksasissa. Rotuerottelua sivutaan, mutta varsinainen teema on valkoisen eisenhowerilaisen establishmentin ja nousevan (valkoisen) vastakulttuurin yhteentörmäys. Dashiell Hammett -yhteydestään tunnettu Lillian Hellman on tehnyt käsikirjoituksen, joka tuntuu yllättävänkin vanhentuneelta. Eurofiili Penn on hakenut bilekuvaukseen ja varsinkin Janice Rulen rooliin selvästi vauhtia Antonionilta ja Felliniltä. Robert Redford, James Fox ja Jane Fonda ovat omituisen vaisuja kapinallisia ja Marlon Brando patsastelee sikaniskapuskurina. Angie Dickinsonilla on aivan liian pieni rooli. Teatterimaisuus korostuu vähitellen ja homma nytkähtelee hitaasti hiipuen kasaan. En tykännyt leffasta erityisemmin ensinäkemällä 80-luvulla ja nyt heikkoudet korostuivat lisää.

Greene King Rocking Rudolph

2011-12-17T20:58:00.001+02:00

Kevyt jouluinen keg-olut Itä-Englannin massapanimolta, 4,2%. Punaruskea, hedelmää ja kylmää mallasta. Humalaa hyvin vähän, pähkinää ja keksisyyttä, ohut kokonaisuus. Periaatteessa kaikki ok, mutta nykyisessä tarjonnassa kalpenee pahasti ja jää laadukkaampien tuotteiden jalkoihin. St. Michael, 17.12.2011.

Mikkeller Red/White Christmas

2011-12-17T20:53:00.001+02:00

Leskisen merisotaekspertti oli ostanut lauantain viihdykkeeksi 1,5 litraa tanskalais/belgialaista jouluolutta. Pääsin siivellä maistelemaan tuotteen tasoa. Belgihiivaa, hedelmää, humalaa, hyvin miellyttävä Hornbeerin epäonnistuneen tuotteen jälkeen. Alkoholi leijailee tuoksussa. Puumaisuutta maussa, kevyesti mausteisuutta, 8%. Trooppista hedelmää tripelin tapaan, tyylissään erittäin näppärää, mitään jouluisuutta ei sinänsä tähän olueen liity. Oluthuone Leskinen, 17.12.2011.

Hornbeer Juleøl

2011-12-17T20:45:00.001+02:00

Sotilaallisten velvoitteiden vuoksi missasin Hornbeerin Julehumlen tarjoilun Oulussa. Baarin omistajat ehtivät hehkuttamaan, kuinka hyvää tavaraa käväisi myynnissä. Tämä toinen kausiolut on rumannäköinen, makeaa ja hapantakin, ei oikein miellyttävää. Hedelmää ja alkoholia, 9%, ei enää parhaassa kuosissaan. Liian kylmä tarjoilu ja päässyt ehkä jo hieman pilaantumaan. Oluthuone Leskinen, 17.12.2011.

Mikkeller Snowman Ralph

2011-12-17T20:38:00.003+02:00

Tanskalaisen brändin Belgiassa tehty jouluporter, 5,5%. Kevyesti mausteinen, liian kylmä, hieman hapanta. Kahvipaahtoa ja täyteläinen mallasrunko, varsin onnistunut kokonaisuus. Humalainen katkeruus täydentää makupalettia loppuvaiheessa. Oluthuone Leskinen, 17.12.2011.

Dark Star Old Chestnut, real ale

2011-12-17T20:29:00.000+02:00

Oluttoman kertausharjoitusviikon jälkeen ensimmäinen olut. Lähes mustassa oluessa humalaa paljon, paahtoa massiivisesti, todella pehmeää. Maitohappoa tulee mukaan, erittäin nautinnollista. Vain 4%, mutta makuja runsaasti. Yksi viime aikojen parhaista riileistä Suomessa, harvoin tällaisessa oluessa näin vahva humalakatkeruus. Olutpaasto saattoi vaikuttaa makunautintoon, mutta todennäköisesti objektiivisemminkin huipputuote, Oluthuone Leskinen, 17.12.2011.

Bruuveri Talvi-Ipeloff

2011-12-09T18:12:00.001+02:00

Bruuverin panimomestari Ilkka Sysilä otti alkusyksystä ystävällismielisesti yhteyttä, kun satuin blogissa toteamaan panimon oluista viimeisen puserruksen puuttuvan. Sysilälle näytti jääneen myös mieleen taannoin käyttämäni linja-autoasemaräkälä -luonnehdinta. Bruuveri on samassa korttelissa Kampin linja-autoaseman kanssa, mutta eihän se mikään räkälä ole, hyvinkin siisti paikka, mutta sijainnistaan johtuen tietysti jokseenkin hämärä aina. Kokemusmaailmaani kuuluvat vahvasti Kainuun linja-autoasemien yhteydessä 70-luvulla toimineet keskiolutbaarit, esim. Ristijärven legendaarinen Matkamies. Ilmeisesti assosioin nämä oikeat räkälät Bruuverin sijaintiin omalaatuista huumoria tavoitellen. Joka tapauksessa, Sysilä kyseli millaisia olisivat sellaiset oluet, joissa olisi viimeinenkin puserrus mukana. Taisin ehdottaa tupla-IPAa, joka nousisi kalifornialaisten tasolle. Valitettavasti en sitten loppusyksyn aikana Helsinkiin päässyt tsekkaamaan, millaisia oluita on ollut Bruuverissa tarjolla.

Talvi-Ipeloff ei ole tupla-IPA, alkoholia 5,5%. Sysilä mainitsi jotain talvioffensiivista, olisiko tämä sitten sellainen. Todella sitruksinen paksu runko, tässä ei ole talvisuutta päästetty liikaa häiritsemään, vaan Tyynenmeren kuohut tyrskyää valtoimenaan. Täyteläisyys on massiivinen, maltillisesta alkoholipitoisuudesta huolimatta. Mallasrunko on vähintään riittävän tanakka, tämä on nimenomaan hedelmäinen olut, katkeroisuus jää sivurooliin, vaikka sekin on ilmeinen. Selvästi superlatiivisen Kevätipeloisen sukulainen, maltaisuus tuntuu aluksi leikkaavan jälkimakua ohueksi, mutta se on vaikuttavan viipyilevästi pitkä ja jopa katkeruutta lopussa omituisesti tihentävä. Erittäin tuoretta ja kuohkeaa, ilman muuta parasta kansainvälistä tasoa. Helsinki, Bruuveri, 8.12.2011.

Plevna Pispalan Portteri

2011-12-09T18:10:00.001+02:00

Ilmeisesti Pikkulinnulle pantu erikoisolut Tampereelta. Savutavaraa, 5,6%, selvästi enemmän palamiskaasua kuin äskettäin maistetuissa englantilaisissa savuportereissa. Plevna on aiemmin savun kanssa tuottanut ainakin skottiolut Jamesin, joka ei erityisemmin vakuuttanut. Tämä on selvästi ryhdikkäämpi, makeaa karamellisoitunutta mallasta löytyy taustalta. Paahteisuutta on, mutta jotenkin yksiulotteiseksi tämä loppujen lopuksi jäi. Helsinki, Pikkulintu, 8.12.2011.

Slottskällans Midvinter Mörk

2011-12-09T18:08:00.001+02:00

Nimestä huolimatta lähinnä meripihkan värinen uppsalalainen. Hieman tunkkainen tuoksu, ei ehkä enää parhaassa iskussaan. Ohuen hedelmäinen, nahkeaa, tuoreus puuttuu ja omituisen mauton olut. Jälkimakukin varsin tyhjä, selvä pettymys tällä kertaa monesti ilahduttaneelta panimolta. Helsinki, Pikkulintu, 8.12.2011.