John Fogerty: Revival

John Fogerty teki Creedence Clearwater Revival –yhtyeensä kanssa 60-70-lukujen vaihteessa kiivaaseen tahtiin musiikkia, joka on populaarikulttuurin kestävimpiä saavutuksia. Yhtyeen hajottua Fogertykin lamaantui. Soololevyjä on tullut todella harvakseen, mutta noin 10 vuoden välein mies on väläyttänyt kykyjään. Nimetön levy 1975, Centerfield 1985 ja Blue Moon Swamp 1997 sisältävät CCR-tasoista materiaalia, mutta jotenkin vajailta ne tuntuvat. Välillä ulos on päässyt heikompaakin työtä, kuten edellinen Deja Vu (All Over Again) 2004, johon petyin pahasti. Hämmästyttävästi Fogerty on nyt sopinut loputtomilta vaikuttaneet riitansa vanhan CCR-levy-yhtiönsä kanssa ja uutuuslevy on nimetty uhmakkaasti Revivaliksi. Tästähän ei enää puutu kuin sotakirveen hautaaminen rytmiryhmä Cook-Cliffordin kanssa ja CCR:n ylösajo.

Levykannessa John Fogerty –tekstin fontti on sama kuin John Fordin elokuvien krediiteissä. Sankari poseeraa viljapellossa, ruutupaidassa totta kai. Tässä tilanteessa on yllätys, että levy ei kuulosta erityisemmin CCR:ltä. Fogertyn ääni on parempi kuin koskaan ja kitara soi yhtä hyvin. Raikasta kirkasta rokkia, mutta ehkä se viimeinen silaus jää tälläkin kertaa puuttumaan. Parhaimmillaan Fogerty on hyökätessään George Bushin kimppuun, mutta levyllä on vaisummatkin kohtansa. Melko lyhyitä kappaleita, 40 minuuttiin niitä mahtuu 12.

Levy käynnistyy valoisan kepeästi keinahdellen, lähes havaijilaistyyliin. Don’t You Wish It Was True, yksinkertainen unelma paremmasta maailmasta, mutta epäilys taitaa häilähdellä taustalla. Kuten Springsteenin uutuudessa, tälläkin levyllä toinen kappale kolahtaa parhaiten. Gunslingerissä on hieman Lodi-tyyppinen hieno melodia, soitto on rentoa ja tiukkaa samanaikaisesti, varsinkin Mellencampin bändin rumpalin Kenny Aronoffin iskut tulevat pehmeän voimakkaasti, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Teksti on hieno USA-allegoria rosvojoukon, siis Bushin hallituksen, valtaamasta pienestä villin lännen kaupungista. Fogerty haluaa paikalle revolverimiehen putsaamaan sotkun.

Sitten swamp rockia. Kappaleen nimi on reilusti Creedence Song, Born on the Bayouta hitaammalla tempolla potkivaa suojytää. Tekstissä Fogerty kertoo lapselleen elämänsä tarinan, se toimii vaivattomasti. ”Daddy had a band, played him a little guitar”. Broken Down Cowboy on kauniisti soiva balladi, mutta hieman tylsä. Sitten on vuorossa valitettavasti kunnon kalkkuna, River Is Waiting on minusta lähes vastenmielinen. Tom Pettyn Heartbreakers-bändin Benmont Tench heittää soppaan urkua ja sähköpianoa, katastrofaalisin seurauksin. Fogerty kiekuu korkealta lähes virsimäistä hymniä, todella rasittava koko kappaleen keston yksitoikkoisena jumputtava päänsärkymäinen komppi.

Onneksi tilanne parantuu. Long Dark Night on Neil Youngin tyyppistä voimakitarointia, tätä tyyliä Fogerty ei ehkä ole aiemmin harrastanut. Kappale on levyn suorasukaisin päällekarkaus Georgie-paran kimppuun. Georgie vie lapsesi sotaan ja sen luihut kaverit varastaa kaaoksessa kaiken. Pitkä musta yö kestää vielä kauan.

Sitten seuraa levyn yllättävin kappale, voisi helposti aloitusriffistä luulla, että levylle on vahingossa eksynyt Sunshine of Your Love. Nimi on kuitenkin Summer of Love ja se on puhdasta Cream-tyylistä bluesrockia. Kertosäe kuulostaa Jefferson Airplanelta, Aronoff’kin soittaa kuin Baker. Tämä on huvittavaa, koska vaikka CCR oli San Franciscosta, heillä ei ollut mitään roolia 1967 Rakkauden Kesän hippi&huumeskenessä, he tekivät vain omaa juttuaan. Kappale on hieno, voi tosin ihmetellä miten se tähän kokonaisuuteen kuuluu.

Natural Thing rokkaa tiukasti, mutta sävellys ei ole ihmeellinen, hiipuu lähes jammailuksi ja tekstikin on pahasti mitäänsanomatonta. It Ain’t Right on levyn toinen isompi yllätys, bluesahtava nopea lyhyt rockabilly. Yllätys on teksti, Fogertyn hyökkäyksen kohde on nyt Britney Spears / Paris Hilton –tyyppisten julkkisneitojen sekoilut. ”You had such a hard day lookin’ at the mirror … well up to your rehab and gone again”. Onhan ilmiö vastenmielinen, mutta olisiko ehkä tarvinnut kokonaista laulua tuhlata moiseen? Hauskaahan tämä kyllä on, kun vanha setä jyrähtää.

Vielä yksi nopea sarja koukkuja Bushin alavatsaan. I Can’t Take It No More muistuttaa enemmän Travelin’ Bandia kuin mikään muu Fogertyn soolotuotannossa. Siis hengästyttävän vauhdikas jyräys ja 62-vuotias maestro selviää kevyesti. Kerta kaikkiaan Fogertyn mitta alkaa olla täynnä, Bushin koiruudet käydään läpi kouluajoista asti, ”daddy wrote a check and there you are, another fortunate son”.

Somebody Help Me on harmittavan raakilemainen, raskasta rokkia, mutta sävellys ei toimi, typerää haahuilua babyn perässä ympäri maailmaa. Onneksi levyn päättävä Longshot on hyvin onnistunut, hardrockia lähes Deep Purplen tapaan, tulee mieleen varhainen Bob Seger, kertosäekin melkein sama kuin Long Song Comin’-kappaleessa.