Bruce Springsteen and the E Street Band, Helsinki, Olympiastadion

Tivolimusiikin säestyksellä E Street Band asteli lavalle, kaljuja kosketinsoittajia tuli hämmentävästi kaksi. Toinen oli tietysti Roy Bittan, mutta toinen osoittautui keväällä kuolleen Danny Federicin korvaajaksi, nimeltään Charles Giordano. Ensimmäisenä kappaleena Night, Born to Runin suhteellisen tuntematon kappale, mutta se on ollut tiiviisti Springsteenin keikkaohjelmistossa yli 30 vuotta. Ensimmäinen merkki siitä, että nyt ei tämän konsertin pääasiallinen tarkoitus ole markkinoida uutta Magic-albumia. Kappale meni tunnustelussa, mutta bändin soitto aukesi hienosti Out in the Streetissä ja Springsteen otti jo kontaktia yleisöön. Uuden levyn Radio Nowhere vasta kolmantena ja sitten No Surrender, jota ei jostain syystä mainita Springsteenin virallisen sivuston Helsinki-settilistassa.

Tämä oli minun neljäs Springsteen-konsertti. Vertailuja on vaikea tehdä, koska Springsteen on ollut aina yhtä vangitsevan intensiivinen. Mies on hämmästyttävän monipuolinen lahjakkuus, sama kaveri pystyy luomaan Nebraskan kaltaisen syväanalyysin ihmisen pahuudesta ja sitten heittämään show-miehenä puhtaasti hauskanpitoon tähtäävää liverockia. Pääpaino oli nyt ilman muuta jälkimmäisessä. 1988 Tukholmassa ensikokemuksen voima on edelleen ylittämätön, 2003 kakkoskeikka Helsingissä oli minusta täydellisen upea ja Orlandossa 2004 lyhyempi setti sisätiloissa ylsi hämmästyttävään kiihkeyteen, silloisesta vaaliteemasta huolimatta. Nyt Helsingissä Springsteen oli rennompi kuin aiemmin, ehkä hieman liiankin rento vanhan fanin mielestä, mutta keikka oli aiempia viihdyttävämpi ja musiikillisesti ehkä paras ja tasapainoisin. 31 kappaleen maraton oli nykyisen kiertueen pisin, mutta 1988 Tukholmassa kappaleita oli 35. Silloin oli tosin väliaika ja Twist and Shout kesti ainakin puoli tuntia. Helsingissä 2003 oli vain 25 kappaletta, mutta kesto ei ole ratkaisevaa.

Hungry Heartin aikana yleisön kosiskelu alkoi hieman lähteä käsistä, kappale oli melkein instrumentaali mestarin pörrätessä katsojien joukossa ja yleisökään ei kunnolla ymmärtänyt laulaa. Spirit in the Night sujui paremmin, Springsteen nojaili mikrofonitelineeseen kuin nuori kolli Asbury Parkin boardwalkilla 60-luvun lopulla. Kuten muissakin kiertueen konserteissa Springsteen keräsi fanien laulutoivomuslappuja ja saman tien toteutti niitä. Ehkä ei täysin spontaania toimintaa, mikä tahansa toive ei mennyt läpi ja varmaan jotkin laput olivat tilaustavaraa. Itse olisin toivonut The Price You Pay -laulua, uskomaton mestariteos, jota Springsteen ei kai ole livenä esittänyt River-kiertueen jälkeen. Eiköhän jollakin ollutkin The Price You Pay -kyltti, mutta se jäi huomiotta. Toinen toive olisi ehkä voinut olla From Small Things (Big Things One Day Come), mutta se esitettiin harmittavasti juuri edellisellä keikalla Oslossa, nyt ei mitään mahdollisuuksia. Mutta paljon hyvää tavaraa tuli. Summertime Blues voi tuntua loppuunkalutulta peruskauralta, mutta olipa harvinaisen tiukka tulkinta. Sitten perään Sherry Darling, jolla on henkilökohtaista kaikupohjaa. 1981-82 kuuntelin toistuvasti tätä kappaletta ja päädyin sen edustavan parhaimmillaan sellaista musiikkia, josta tykkään. Maku ei ole siitä muuttunut ja tämä kappale teki minusta Springsteen-fanin. Sherryn sanoitus ei ole Springsteenin parhaita, mutta sisältää kuitenkin muistettavan rivin: I got some beer and the highway's free. Sanoja tärkeämpää on kuitenkin kokonaisuus, täyteläisen kuohkeana laukkaava rock. Helsingissä kappale soitettiin hieman levytettyä hitaammin, mutta silti loistavasti. Uskomaton tuuri, tänä kesänä aiemmin Sherry Darling vain Hampurissa.

Sandyn esittelyssä Springsteen muisteli äskettäin kuollutta Asbury Parkin ennustajaeukkoa, Madam Marieta. Bittan soitti tässä Federicin haitariosuuden, myös Giordanolta näytti haitari luonnistuvan. Magic-levyltä soitettiin kuusi kappaletta, parhaiten toimi ilman muuta I'll Work For Your Love, kaikki tuntui loksahtavan kohdalleen tässä heleän kirkkaasti soljuneessa uskonnollishenkisessä teoksessa. Hypnoottisella introlla kiihtyvä Candy's Room soi Helsingissä nyt yhtä hyvin kuin 2003. Seuraavaksi Youngstown, ensi kertaa ohjelmistossa tänä vuonna, synkkä teollisuushistoriallinen tarina keskilännen ruostevyöhykkeeltä, The Ghost of Tom Joad -levyn ainoa rokkaava kappale. Kuulin Youngstownin livenä jo Orlandossa, mutta tämä versio oli paljon vakuuttavampi. Aivan hirvittävän virtuoosimainen kitarasoolo Nils Lofgrenilta, ilman muuta illan huipentumia. Samaa tyylisuuntaa perään Murder Incorporatedilla, tämä kappale ei ole suosikkejani eikä kolahtanut nytkään. Uuden levyn Gypsy Biker olisi soveltunut tähän osuvammin. Tässä kohtaa olikin ehkä keikan heikoin osa, seuraavaksi nimittäin The Promised Land tuntui kulkevan jotenkin väsyneesti. Ehkä huuliharppusoolo ja muut hienoudet tässä ovat käyneet liian tutuiksi, erilainen sovitus voisi saada tähän sotaratsuun uutta henkeä.

Vielä vanhempi livebravuuri, Bo Diddley -komppia raivokkaasti tikkaava She's the One onnistui yli kaikkien odotusten, Weinberg jaksaa kannuttaa edelleen, vaikka hiki näkyi valuvan vuolaana jo Out in the Streetin aikana. Sitten Springsteen heitti George W. Bush -piikkinsä ennen Livin' in the Futurea, tämä vahvistaa laulun poliittisen tulkinnan korrektiutta. Kahdeksan vuoden toivottomuus on väistymässä, itse kappale oli vähän steriili. Mary's Placen Springsteen on esittänyt tällä kiertueella joka kerta, niin tietysti nytkin. Tavallaan hieno kappale ei ole minun makuun, jokin This Hard Land olisi tässä kohdassa toiminut paljon paremmin. Yllättävämpi suoritus oli yleisötoive Point Blank, The River -tuplan kolmannen siivun aloituskappale. En ole tätä aiemmin livenä todistanut ja tässä Springsteen näytti suuruutensa, äärimmäinen eläytyminen synkkään aiheeseen ja yleisökin pääsi hienosti intiimiin tunnelmaan mukaan. Ehkä koko konsertin huippu tässä. Varsinaisen setin loppuosa rullasi sitten varmasti, The Rising ja Last to Die rutiinilla, Long Walk Homessa ehkä turhaa pitkitettyä duettoilua Steven Van Zandtin kanssa. Born in the USA massiivisena mättönä ja lopuksi ehkä Springsteenin uran hienoin teos, Badlands, edelleen tuoreena ja elinvoimaisena. Clarence Clemons on välillä vaikuttanut hauraalta, mutta nyt tuntui kestävän hyvin. Ohjelmisto oli nyt täynnä saksofonikappaleita ja Clemonsin rooli oli yllättävän keskeinen.

Encoreita ei tarvinnut odottaa juuri lainkaan, Girls in Their Summer Clothes soi heleästi ja kuohkea Tenth Avenue Freeze-Out svengasi keveästi. Born to Run upposi varmaan yleisöön kaikkein kovimmin, tämä kappale alkaa ehkä vasta nyt muistuttaa sellaista klassikkoa, jollaisena sitä kaikki ovat pitäneet, mutta ainakin minua siinä on tähän asti jokin vaivannut. Nyt se tuntui täydelliseltä. Rosalita ei ehkä ole kestänyt ajan hammasta yhtä hyvin, jotenkin katkonainen ja nykivä suoritus bändiltäkin. 2003 Springsteen hyppi tasajalkaa koko Dancing in the Darkin keston, nyt vain osan aikaa, ehkä hän keräsi vielä voimia loppuhuipennukseen. Tässä vaiheessa huomasin, ettei mies enää hikoillut yhtään. Joko hiki oli loppunut tai sitten hän omituisesti onnistui lepäämään jossain välissä. Kävi kyllä mielessä, että koko Bruce on vaihdettu jossain vaiheessa robottiin Urho Kekkosen tapaan. Folkrock-projektin yhteydessä sävelletty uusi irlantilaislaulu American Land soi todella uljaasti, viulisti Soozie Tyrell pääsi oikeastaan vasta tässä kunnolla esille. Laulun sanat heijastettiin videotaululle, mutta Springsteen tuntui muuttelevan sanoja. American Land on päättänyt useimmat kiertueen keikat. Nyt tapahtui Helsingin keikan suurin yllätys, yleisöstä poimittiin Santa Claus Is Coming to Town -kyltti, ja pienen joulupukkisanailun jälkeen bändi kaikkien hämmennykseksi ja kai ilahdukseksikin soitti laulun. Springsteenhän on levyttänyt kappaleen ja soitti sitä säännöllisesti tälläkin kiertueella joulukuussa 2007. Joskus sitä on soitettu jo syyskuussa, mutta ei varmaan koskaan heinäkuussa. Saattoi olla suunniteltu juttu, Springsteen sanaili joulupukin Suomi-kytköksistä jo keikan alkupuolella. Lisäksi kappaleen lopussa videotaululla näkyi lumihiutaleita. Springsteen ei lopettanut vielä tähänkään vaan loppu hassuteltiin Twist and Shoutin kanssa. Tätä kappaletta voitaneen pitää Springsteenin ekstrapalkintona poikkeuksellisen hyvälle yleisölle, se soitetaan yleensä vain Euroopassa ja tänä kesänä ennen Helsinkiä vain Milanossa, Göteborgissa ja Oslossa. Nuo muut kaupungit ovat kuuluisia Springsteen-areenoita, Helsinki ei todellakaan sitä ole, mutta ehkä tilanne on lopulta paranemassa. Yli kolme tuntia, ei taukoja, pelkkää tunnetta, asennetta, energiaa ja elämäniloa.