Melko suoraviivainen tarina Status Quon voimakaksikon vaiheista. Varsin kiinnostavia muistikuvia 50-luvun lapsuudesta Lontoon eteläpuolella. 60-luvulla tyypit näyttävät ajelehtineen musiikkibisnekseen ilman mitään erityisempää kunnianhimoa. Vaatteet kiinnostaneet hemmoja enemmän kuin itse musiikki. Psykedeelinen hippityylinen läpimurtohitti Pictures of Matchstick Men 1968 ei johtanut isompaan menestykseen ja 70-luvun puolella Rossi ja Parfitt päättivät keskittyä yksinkertaiseen perusrockiin. Tulosta alkoi heti syntyä, 70-luvun puolivälissä Status Quon tasoista kamaa teki Euroopassa ehkä vain Hurriganes. No, ehkä sentään myös Slade, jolle Rossikin antaa tunnustusta. Quo ei koskaan lyönyt läpi Amerikassa, Rossilla tuntuu olevan edelleen epätietoisuutta olisiko kannattanut yrittää enemmän siellä. Varoittava esimerkki on juuri Slade, joka turhaan yritti vuosikausia Amerikan läpimurtoa, menettäen samalla otteensa Euroopastakin.
Quon versio John Fogertyn Rockin' All Over the Worldista (1975) oli iso hitti 1977 ja Rossin mukaan he tekivät laulusta "omansa". Kaikki kunnia Quolle, mutta käsitys on täysin väärä. Quon bändiversio varmaan rullaa lihaksikkaammin kuin Fogertyn versio, jossa Fogerty itse soittaa kaikkia instrumentteja studiossa. Se on kuitenkin Fogertyn sävellys ja sanoitus, eikä Quon sovitus poikkeaa mitenkään oleellisesti alkuperäisestä. Se on vain koveri. Tuskinpa Rod Stewart'kaan pitää Tom Waitsin Downtown Trainia omanaan.
80-luku meni molemmilla sankareilla kokaiinin parissa. Rossi jaksaa puolustella vuoden 1987 Quo-versiota hollantilaisesta diskohitistä In the Army Now. Itse menetin lopullisesti mielenkiinnon bändiin tässä vaiheessa. Näihin aikoihin Quosta erosi myös perustajajäsen Alan Lancaster, joka Rossin mukaan vastusti ko. biisin antimilitaristista asennetta. Todennäköisempää on, että rock-mies Lancaster sai lopullisesti tarpeekseen musiikillisesta itsensä myymisestä. 90-luku kuluikin uuden kokoonpanon Quolla kokoelmilla ja koverilevyillä rahastaessa. Pientä itsekritiikkiä esiintyy, mutta ei paljoa. Musiikillinen kunnianhimo hiipui jo 70-luvulla, Rossi tuntuu tykkäävän rahasta ja Parfittille pelkkä kuuluisuus on tärkein asia. Monenlaista yksityiselämän ongelmaa on ollut heidänkin taipaleellaan. Kirjassa on melkoista jaarittelua kaikesta muustakin kuin musiikista, varsinkin Parfitt jaksaa jauhaa autoistaan ja veneistään. Mick Wallin panosta on varmaan ainakin hilpeissä anekdooteissa, joita ei ole tarpeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti