.jpg)
Larssonin kakkoskirja käynnistyy Grenadalta, Lisbeth Salander on selvemmin päähenkilö kuin sarjan avauksessa. Salanderin tausta tulee nyt selväksi ja henkilöhahmo on muutenkin syvempi ja uskottavampi kuin ensimmäisessä kirjassa, vaikka hieman on edelleen Peppi Pitkätossu -tyyppisiä aineksia mukana. Äärimmäisen hitaasti vauhtia keräävä tarina kiertyy aluksi ihmiskaupan ympärille, taustoitus johtaa kylmän sodan vakoilukuvioihin. Larssonin feminisminäkemyksiä tulee enemmän esille kuin avausosassa, lähes opetuksellisessa hengessä. Sovinistisiat ovat todella sikoja, modernimpia miehen muuttuvaa roolia yhteiskunnassa vivahteikkaammin heijastelevia hahmoja ei juurikaan ole esillä. Kirjan positiivisten henkilöiden seksielämän kuvaus on jotenkin huvittavaa, jonkinlainen kasvatuksellinen aspekti lyö läpi tälläkin alueella. Juonessa on mielenkiintoinen korrelaatio Larssonin omaan kohtaloon, journalisti ei ehdi julkaista kirjaansa ennen kuolemaansa. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Tukholman Söderiin, tällä kertaa Larsson saa jonkinlaista tuntumaa ympäristöön, vaikka miljöökuvaus ei ole hänen vahva alueensa. Jos Larssonin ensimmäinen romaani oli arvoitusdekkarin ja sarjamurhaajatarinan yhdistelmä, niin tässä on takaa-ajotrillerin ja poliisiproseduraalin aineksia. Vauhti kiihtyy lopussa alan ennätyslukemiin, se ei ole välttämättä hyvä asia, aiemmin kehitellyt teemat jäävät hurjastelun alle. Jonkinlaista hiomattomuutta on kirjassa havaittavissa. Muutama ärsyttävä ilmaus, kuten "spritt språngande galen", toistuu romaanissa liian monta kertaa, sama ilmaus esiintyi liikaa ensimmäisessäkin osassa. Muutama selvä asiavirhekin, Stalingrad ei sijainnut Ukrainassa. Hieman erikoisia väitteitä KGB:stä, Larssonin mukaan suurimman osan ulkomaantiedustelusta teki armeijan organisaatio GRU, eikä KGB. Laajuus nyt 630 sivua, vielä enemmän kuin avausromaanissa, se on aivan liikaa, taso olisi noussut vaikka muutaman sivuhahmon poistamalla. Erittäin hyvä romaani, mutta ei minusta niin intensiivinen ja hallittu kuin sarjan avaus.
Saatoin trilogian loppuun eilen lauantaina ja melkoinen lukukokemushan se oli. Viimeisessä kirjassa Blomkvist nousee vastavuoroisesti päähahmoksi. Mieleen tuli, jos nämä kaksi kirjaa olisi julkaistu yksien kansien sisällä, niin silloin päähenkilöiden vuorottelu olisi ollut ehkä osa normaalia draaman kaarta. Nyt keskimmäinen kirja on selkeästi Salanderin kun taas viimeinen Blomkvistin. Ja Blomkvist oli edelleen se "saamarin puoleensavetävä uros", eli naista kaatui.
VastaaPoistaViimeisen kirjan ongelmana oli myös muutama turha juonenkäänne, mikä oli vielä selkeämpää kuin kahdessa edellisessä kirjassa. Tuntui kuin Larsson olisi kirjoitustyönsä aikana huomannut että kirja paisuu liian pitkäksi mahtuakseen yksiin kansiin, ja kun mitään ei raaski poistaa, heitetään mukaan pari ylimääräistä sivujuonnetta. Tällä saatiinkin kirjan pituudeksi yli 690 sivua. Pienellä hiomisella sivujen määrän olisi helposti voinut typistää 500 sivuun. Ehkä näin olisi tapahtunutkin jos Larsson ei olisi kuollut. Nyt kustannustoimittaja ei tainnut tohtia tiivistää tekstiä itsenäisesti.
Itse luin kirjasarjan suomeksi ja varsinkin viimeisen kirjan kohdalla käännöstyö horjui. Hyvän käännöksen tuntee ensisijaisesti siitä, ettei kääntäjää huomaa. Onneksi kauneuskukkasten lukumäärä jäi vähiin, mutta kyllä ne silmiin pistivät. Esim. luvun 17 otsikkona oli 1. lokakuuta, vaikka elettiin kesäkuuta (piti siis olla 1. kesäkuuta, tarina kun jatkui normaalisti ja mitään aikahyppyä ei ollut). Onkohan näin alkuperäisteoksessa?. Toinen mikä ärsytti, olivat kirjan väliaikojen (Ensimmäinen osa jne.) yhteydssä olevien historiikkien suomennos, joka oli välillä todella ala-arvoista. Aivan kuin suomentaja olisi kiireessä kirjoittanut tekstit vain kertaalleen, eikä olisi missään vaiheessa tehnyt toista kirjoituskertaa. Asiavirheitä ei varmastikaan ollut, mutta teksti oli kaikkea muuta kuin sujuvaa. Ja onko asosiaalinen suomen kielen sana?
Kokonaisuutena kuitenkin voi sanoa, että mieleenpainuva ja hyvä lukukokemus.