tiistai 9. syyskuuta 2008

R.E.M. @ Finnair Stadion

REM saapui Suomeen huonojen viimeaikaisten keikka-arvioiden ja karmean sään laimentamana. Kuuntelin bändiä paljon 80-luvulla, ei ollut mikään suosikki, mutta senaikaisen kitarabändiaallon seassa se oli omaperäisimpiä. 90-luvulla vieraannuin aika lailla yhtyeen suosion kasvaessa ja viimeisimpiin levyihin en ole jaksanut tutustua. 2004 näin bändin keikalla Orlandossa, Kerry-kampanjan tilaisuudessa Springsteenin lämmittelijänä. Konsertti oli vaisu, joten odotukset olivat nyt melko alhaalla.

Väljää oli Pallokentällä, mutta What's the Frequency, Kenneth kick-starttasi keikan mainiosti, kirkkaasti soiva hieno kappale. Bändin saundi upeasti kohdallaan, juuri näin kitararockia pitää esittää. Kokoonpanossa kakkoskitaristi virallisen kolmikon lisäksi ja taisi olla muitakin tukijoukkoja. Tämän jälkeen homma kyllä lässähti pahasti. Tuntemattomissa uusissa kappaleissa ei tuntunut olevan särmää ja So. Central Rain valui läpi haluttomasti, Stipelta tekopirteitä juontoja. Erityisen laimea tulkinta Cuyahogasta, olin jo menettää kärsivällisyyteni tässä vaiheessa. Vajaan tunnin kohdalla piristymistä, ryhdikäs mutta yllätyksetön tulkinta läpimurtohitistä The One I Love sai hieman eloa apaattiseen yleisöön ja perään tuli reippaasti muunneltu ylväs versio Ignorelandista, tästä tykkäsin kovasti. Mike Millsin laulama (Don't Go Back to) Rockville rullasi vaivattomasti, tämä on REMille epätyypillinen kappale, Long Ryders -tyyppistä kantrirockia, juuri tämän laulun kuultuani kiinnostuin aikoinaan bändistä. Tässä oli ilman muuta keikan henkilökohtainen huipentuma. Bändin dramaturginen ote ei vakuuttanut, tässäkin kohti annettiin tunnelman valua kuiviin löysällä Losing My Religionilla. Automatic For the People -mestariteoksen intensiiviset tunnelmapalat eivät toimi stadionilla, niitä on kuunneltava syyspimeällä peiton alla. Homma siis veltostui, mutta varsinaisen setin päätti heleästi soiva popahtava Imitation of Life. Encoreissa oli hapuilua alussa, mutta lämmittelybändin The Editorsin avustama Orange Crush jyräsi rouheasti. Lopun It's the End of the World As We Know It (And I Feel Fine) ja Man on the Moon soivat komeasti, mutta yllätyksettömästi. Ilman muuta parempi keikka kuin odotin, mutta REMin materiaalista saisi paljon paremman setin kasaan. Bändi jotenkin ujo, varsinkaan kitaristi Peter Buck ei minusta tuonut osaamistaan kunnolla esiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti