Tykkäsin paljon Frank Millerin Batman-sarjakuvista, mutta Sin City -jutut eivät enää kolahtaneet samalla tavalla, vaikka niissäkin samoja ansioita on. Silti Sin Cityn sarjakuvaversiot ovat mestariteoksia verrattuna tähän elokuvatulkintaan, joka sortuu melkein joka kulmaltaan. Teoriani mukaan sarjakuvaa ei kannattaisi yrittää muuntaa elokuvaksi, ne ovat aivan liian erilaisia ilmaisumuotoja, vaikka nopeasti tarkasteltuina näyttäisivätkin olevan lähellä toisiaan. Sarjakuva on kuitenkin hyvin lähellä maalaustaidetta, kun taas elokuvan lähin sukulainen on romaanikirjallisuus.
Tässä elokuvassa on paljon hyvää, film noiria lähestyvä tyyli, sisäinen monologi, värityylittely, rumat miehet ja kohtalokkaat kauniit naiset, eksistentialistinen vanhenevan miehen angsti. Silti huonot puolet hautaavat kaikki nämä ansiot. Sarjakuvaa seurataan aivan liian orjallisesti, loistavasti toimivat ruudut kuolevat liikkuvassa kuvassa. Episodimaisuus tappaa elokuvan rytmin. Väkivalta on vesitetty, kun se ei näytä vaikuttavan henkilöihin juurikaan. Erittäin tyhmä ratkaisu, väkivallan dramaattisuus menetetään, siitä tulee pelkästään tylsää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti