Ratina vaikutti mukavalta keikkapaikalta, kentällä oli tiiviimpi tunnelma kuin Helsingin Olympiastadionilla. Toisaalta istumakatsomot ovat täälläkin kaukana ja matalia, siellä ei varmaan fiilis kummoiseksi kohonnut. Ihmettelenkin miksi istumapaikkoja myydään tämmöisiin tapahtumiin, ei mitään järkeä. Minun viides Springsteen-keikka, temput ovat jo siis tulleet tutuiksi ja mitään yllättävää ei tullut eteen. Suhteellisen lyhyt setti 2h 45 min, 28 kappaletta, mutta intensiteetti oli tasaisen korkea. Kokonaisuutena hyvin lähellä viimekesäistä Helsingin keikkaa, mutta jää ehkä vähän siitä henkilökohtaisella kokemuslistallani. Tampereella jotkin biisivalinnat tökkivät minua ja varsinkin encore-tunnelma oli Helsingissä parempi. Toisaalta Nils Lofgren oli nyt vielä parempi ja hallitsi useita raskaampia ja synkempiä kappaleita. Clemonsin kävely vaikeaa, mutta jaksoi seisoa koko keikan, foni on edelleen keskeinen osa E Street -saundia. Jay Weinberg isänsä korvaajana kuulosti aluksi huonolta vitsiltä, mutta yllättävän hyvin poika pärjäsi. Rummutuksessa ei minusta ollut mitään vikaa, jos ei niin henkeäsalpaavan innoittavaakaan. Kaksi gospel-laulajaa sävytti mukavasti äänimattoa, joskin heillä oli isompi rooli vain Hard Times -encoressa. Yleisö oli niin hyvin mukana kuin se Hämeessä voi olla. Springsteen itse oli hyvällä tuulella, yhtä energinen kuin ennenkin. Ehkä pientä rutiinimaisuutta työsuorituksessa oli havaittavissa, mutta ei syyskuussa 60 vuotta täyttävä ammattimies vielä voi eläkkeellepääsystä haaveilla.
Konsertin rakenne hyvin samanlainen kuin kiertueen aiemmissa keikoissa. Staattisia osia suhteellisen paljon, mutta kappalelista vaihtelee tietysti jonkin verran. Tällä kertaa minua tökki eniten nimenomaan joka konsertissa soitetut vakiokappaleet, jotka eivät ole minusta Springsteenin parhaita. Mutta kun avaus oli Badlands, niin paljon ei voi valittaa, ehkä miehen tuotannon kestävin klassikko, toimi nytkin taatusti. Kun kolmantena tuli latautunut Prove It All Night ja myöhemmin vielä The Promised Land, niin vuosiluku olisi hyvin voinut olla 1978. Promised Land tosin nyt yhtä väsyneellä rutiinilla kuin viime kesänäkin. Kakkoskappaleena tuli Radio Nowhere, ainoana Magic-levyltä, ikävä kyllä. Outlaw Petessä oli Calexico-tyylistä visuaalista kuvamateriaalia, mutta tehot hiipuivat Tampereen kesäillan kirkkauteen.
Out in the Streetissä Springsteen aloitti eturivin yleisön kanssa kommunikoinnin, jota oli hauska seurata, mutta itse kappale jäi vähän sivuun ja oikeastaan koko muu yleisökin. Rasittava jeijei-vääntely pilasi tämän hienon kappaleen tunnelman. Vielä pahemmin hajosi Hungry Heart, jota suomalaisyleisö ei vieläkään osannut laulaa kunnolla. Hungry Heart esitettiin vasta kolmannen kerran tällä kiertueella, ehkä Springsteen halusi antaa härmäläisille vielä mahdollisuuden. Working on a Dreamissa tanakka teemaspiikki, tosin varmaan samanlainen joka keikalla.
Sitten käynnistyi ehkä konsertin onnistunein osuus, hieman yllättävällä materiaalilla. Seeds on raakaa voimarokkia vuodelta 1985, versio oli yhtä hyökkäävä kuin livelevyllä. Sitten hillitön rockabilly-tulkinta Johnny 99:stä, sovitusta voi pitää nerokkaana, rullasi todella hienosti. Laulun synkät sanat näkyivät nyt oudossa valossa, mutta ei haitannut. Kappaleen ainoa ongelma oli Van Zandtin kitara, jota ei varmaan oltu miksattu oikein, ääni tuntui rikkinäiseltä, tuskin tarkoituksella. Sitten The Ghost of Tom Joad, joka oli Lofgrenin kitaroinnin ylvästä juhlaa. Vielä vakuuttavampi suoritus kuin viime kesänä Youngstown-kappaleessa.
Raise Your Hand -fiilistelyllä siirryttiin "toivekappaleisiin", konsertin vaihtuva osuus siis. Kohtuukamaa, olisi voinut olla huonompia, mutta mitään harvinaisuuksia tai omia suosikkejani ei tullut. Cover Me tuli tiukasti rokkaavana ja Because the Night intensiivisesti. Thunder Road keskitempoisena, parempiakin versioita on syntynyt, ehkä pientä kyllästymistä havaittavissa esityksessä. Springsteen näytti ihmettelevän yleisön "Bruce=ihq" -plakaattia näihin aikoihin. Waiting on a Sunny Day rullasi akustisvoittoisesti ja Promised Land harppuriffeillä. Suhteellisen harvinainen koveri-valinta, 60-luvun soul-pala Dark End of the Street, soitto jäi viitteelliseksi, mutta hauskaa Bruce-spiikkiä aviorikoskuvioista. Patti Scialfa ei ollut paikalla, vastoin joitain ennakkotietoja. Scialfalle omistettu Kingdom of Days soi heleästi ja kuohkeasti, konsertin kohokohtia. Ikävä kyllä sen jälkeen valjut Lonesome Day ja The Rising, tämän levyn materiaali ei minuun vetoa, Lonesome Dayn uusi sovitus ei asiaa parantanut. Born to Run päätti varsinaisen setin, jotenkin tukkoinen suoritus, viime kesänä meni paremmin.
Encoret käynnisti talouspoliittisena kannanottona ikivanha Hard Times, aivan upeana ison bändin sovituksena. Jotenkin tuli mieleen Tukholmassa 1988 kuulemani majesteettinen Dylan-variaatio Chimes of Freedom. Gospel-duo siis tässä valokeilassa ja kaikki muukin toimi loistavasti. Ja sitten perään taas pettymys, Bobby Jean. Springsteenin tuotannosta löytyisi kymmeniä parempia vaihtoehtoja tähän konserttisaumaan, mutta nyt kävi näin. Usein tällä kiertueella se on ollut Kitty's Back, paljon parempi biisi. Sitten seurasi Land of Hope and Dreams, joka on henkilökohtainen inhokkini. En ymmärrä miksi tätä laimeutta roikotetaan mukana. Onneksi loppuveto oli parempi. Irlantilaisrenkutus American Land jorasi samalla lailla kuin viime kesänä, yhtä raikkaastikin. Glory Days on takuuvarma livekuningas, mandoliinisoolo nyt Van Zandtin särkyneellä kitaralla, silti nosti tunnelman kattoon. Joulupukkivitsi ei enää toisella kertaa tuntunut yhtä hyvältä kuin Helsingissä, mutta niin vain Santa Claus Is Coming to Town esitettiin kesäkuun alussa, tosin vähän liiankin rentona juoksutuksena. Tällä kertaa Springsteen ei hyppinyt Dancing in the Darkissa ollenkaan, pieni merkki vauhdin hiipumisesta. Siihen sitten stoppi, ei lisäyllätyksiä, niitä varmaan tulee enemmän kiertueen loppupuolen konserteissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti