Magris on kotoisin monikulttuurisesta Triestestä, Italo Svevon tapaan, tuosta Itävallan entisestä satamakaupungista. Tonava on luokitteluja kaihtava teos, julkaistu jo vuonna 1986, ennen kommunismin kaatumista Tonavan alajuoksulla, suomennos vuodelta 2000. Jonkinlainen esseekokoelma, mutta Magris kutoo sen lähes matkakirjan muotoon, lähtien Schwarzwaldin metsistä, Tonavan kiistanalaisilta lähteiltä. Magris on germanisti, kiinnostunut saksankielisestä kulttuurista, erityisesti filosofiasta, poliittisesta historiasta ja kirjallisuudesta. Sen sijaan jalkapalloa ja olutta Magris ei juuri kommentoi, vaikka ne ovat tonavalaisen kulttuurin ytimessä. Tonavan yläjuoksu on maailman ubiikein olutkulttuurialue ja jalkapallo on ollut uskonnon tapaisessa asemassa ainakin Unkarissa ja Serbiassa. Tynkä-Unkari, Tšekkoslovakia ja Jugoslavia, miksei myös Itävalta, olivat lajin mahtimaita 1930-80 ja ne satsasivat älyyn ja taitoon. Yhtään maailmanmestaruutta ei tullut, mutta monta kertaa oli lähellä, muulloinkin kuin Bernissä 1954. Ongelmana oli ehkä henkinen asenne, tahtotila. Siinä on ehkä yksi avain koko Tonavan alueen kulttuuriin. Oluenhimo yllättää Magrisin vasta Slovakiassa ja sitten on jo liian myöhäistä. Hilpeän kafkalaisessa ja buñuelmaisessa katkelmassa oluttuoppi on monta kertaa tulossa Magrisin huulille vain häipyäkseen ulottumattomiin.
Magrisin teksti rönsyilee eri suuntiin, mutta ei hallitsemattomasti. Hän löytää kiehtovia ulottuvuuksia pitkin joen vartta. Esimerkiksi yläjuoksulla Schwabenissa hän tarttuu Sigmaringenin linnaan, jonne kirjailijanero-lääkäri-natsi Louis-Ferdinand Céline pakeni 1944 liittoutuneita muiden Vichy-kätyrien mukana. Ulmin toiselta puolen Baijerista löytyy Günzburg, vielä kuuluisamman lääkäri-natsin Josef Mengelen syntymäkaupunki ja luostari, jossa hän joidenkin tietojen mukaan pakoili jopa vuoteen 1949 asti. Magris riisuu Mengelen pahuudesta kaiken mahdollisen negatiivisenkin arvon muutamalla osuvalla lauseella. Aivan vastaavaa en muista koskaan lukeneeni. Magrisin ote ulottuu historiassa paljon kauemmaksikin, suomalaisetkin tulevat epäsuorasti kuvaan Kustaa II Aadolfin mukana Ingolstadtissa. Paljon on viittauksia italialaiseen kirjallisuuteen, jotka menevät minulta ohi, totta kai paljon myös saksalaisesta aineistosta. Magris on selvästikin perehtynyt aiheeseen perusteellisesti. Erityisesti Magrisia kiinnostaa Banatin (suomentaja käyttää naurettavaa "suomalaista" väännöstä Baanaatti) alue, joka sijaitsee nykyisten Romanian, Serbian ja hieman Unkarinkin valtioissa. Sinne siirtyi runsaasti saksalaisia Schwabenista 1700-luvulla, äskettäin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Herta Müller on näitä romaniansaksalaisia. Magris mainitsee Müllerin, hän siis tunsi Müllerin tuotantoa ennen tämän loikkaamista Länsi-Saksaan 1987. Suurin osa Banatin saksalaisista pakeni länteen toisen maailmansodan jälkeen. Banat oli pari viikkoa itsenäinenkin 1918.
Runollisimmilleen Magrisin teksti kohoaa Tonavan suurkaupunkien Wienin ja Budapestin historiaa ja nykypäivää kuvaavissa urbaaneissa jaksoissa. Nykykatsannossa avainkysymys on, näkikö Magris merkkejä kommunismin romahtamisesta. Ei, pikemminkin päinvastoin, Magris pitää Neuvostoliiton miehitystä 1968 hyödyllisenä Slovakialle, joka lopulta osoittaa kansallisen heräämisen tuntoja. Samaten Budapestissa Magris aistii vahvaa elinvoimaa viitaten ainakin osittain unkarilaisen kommunismiversion myönteisyyteen. Magris fiilistelee vuoden 1956 Unkarin kansannousun tapahtumapaikoilla, mutta ei pidä niitä tapahtumia profeetallisina. Romanian kohdalla Magris ei sentään pysty estämään inhon tunteitaan Ceauşescun irvokasta hulluutta kohtaan. Pahiten Magrisin arviot karahtavat kiville Jugoslaviassa, jota hän pitää harmonisen monikansallisuuden ihannetapauksena. Mutta niinhän moni muukin luuli. Voisi kuvitella, että germanistina Magris olisi vahvemmalla pohjalla Saksassa ja Itävallassa kuin slaavien, unkarilaisten ja romanialaisten parissa. Ehkä onkin, mutta selvää eroa en näe, Magris on suhteellisen vakuuttava myös joen alajuoksulla. Mahdollisesti ote kirpoaa hieman kyrillisten kirjaimien seudulla, Serbiassa ja Bulgariassa. Kirja alkaa vakuuttavasti, mutta omasta mielestäni ikävästi liudentuu loppua kohti. Vaikea sanoa miten haltioittava kirja olisi italiaksi, käännökset ovat aina haaleita kompromisseja.
Magrisin teksti rönsyilee eri suuntiin, mutta ei hallitsemattomasti. Hän löytää kiehtovia ulottuvuuksia pitkin joen vartta. Esimerkiksi yläjuoksulla Schwabenissa hän tarttuu Sigmaringenin linnaan, jonne kirjailijanero-lääkäri-natsi Louis-Ferdinand Céline pakeni 1944 liittoutuneita muiden Vichy-kätyrien mukana. Ulmin toiselta puolen Baijerista löytyy Günzburg, vielä kuuluisamman lääkäri-natsin Josef Mengelen syntymäkaupunki ja luostari, jossa hän joidenkin tietojen mukaan pakoili jopa vuoteen 1949 asti. Magris riisuu Mengelen pahuudesta kaiken mahdollisen negatiivisenkin arvon muutamalla osuvalla lauseella. Aivan vastaavaa en muista koskaan lukeneeni. Magrisin ote ulottuu historiassa paljon kauemmaksikin, suomalaisetkin tulevat epäsuorasti kuvaan Kustaa II Aadolfin mukana Ingolstadtissa. Paljon on viittauksia italialaiseen kirjallisuuteen, jotka menevät minulta ohi, totta kai paljon myös saksalaisesta aineistosta. Magris on selvästikin perehtynyt aiheeseen perusteellisesti. Erityisesti Magrisia kiinnostaa Banatin (suomentaja käyttää naurettavaa "suomalaista" väännöstä Baanaatti) alue, joka sijaitsee nykyisten Romanian, Serbian ja hieman Unkarinkin valtioissa. Sinne siirtyi runsaasti saksalaisia Schwabenista 1700-luvulla, äskettäin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Herta Müller on näitä romaniansaksalaisia. Magris mainitsee Müllerin, hän siis tunsi Müllerin tuotantoa ennen tämän loikkaamista Länsi-Saksaan 1987. Suurin osa Banatin saksalaisista pakeni länteen toisen maailmansodan jälkeen. Banat oli pari viikkoa itsenäinenkin 1918.
Runollisimmilleen Magrisin teksti kohoaa Tonavan suurkaupunkien Wienin ja Budapestin historiaa ja nykypäivää kuvaavissa urbaaneissa jaksoissa. Nykykatsannossa avainkysymys on, näkikö Magris merkkejä kommunismin romahtamisesta. Ei, pikemminkin päinvastoin, Magris pitää Neuvostoliiton miehitystä 1968 hyödyllisenä Slovakialle, joka lopulta osoittaa kansallisen heräämisen tuntoja. Samaten Budapestissa Magris aistii vahvaa elinvoimaa viitaten ainakin osittain unkarilaisen kommunismiversion myönteisyyteen. Magris fiilistelee vuoden 1956 Unkarin kansannousun tapahtumapaikoilla, mutta ei pidä niitä tapahtumia profeetallisina. Romanian kohdalla Magris ei sentään pysty estämään inhon tunteitaan Ceauşescun irvokasta hulluutta kohtaan. Pahiten Magrisin arviot karahtavat kiville Jugoslaviassa, jota hän pitää harmonisen monikansallisuuden ihannetapauksena. Mutta niinhän moni muukin luuli. Voisi kuvitella, että germanistina Magris olisi vahvemmalla pohjalla Saksassa ja Itävallassa kuin slaavien, unkarilaisten ja romanialaisten parissa. Ehkä onkin, mutta selvää eroa en näe, Magris on suhteellisen vakuuttava myös joen alajuoksulla. Mahdollisesti ote kirpoaa hieman kyrillisten kirjaimien seudulla, Serbiassa ja Bulgariassa. Kirja alkaa vakuuttavasti, mutta omasta mielestäni ikävästi liudentuu loppua kohti. Vaikea sanoa miten haltioittava kirja olisi italiaksi, käännökset ovat aina haaleita kompromisseja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti