Olutnautiskelija, hophedonisti, kulkumies. Huomioita myös jalkapallosta, kirjoista, elokuvista ja musiikista.
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Sergio Corbucci: Django
Näin vasta nyt ensi kerran tämän spagettiwesternin perusteoksen vuodelta 1966. Ei ole Leonen merkkiteosten tasoa, mutta tavoitteetkin ovat olleet selvästi toisaalla. Musiikki ei ole lähelläkään Morriconen tasoa ja muutenkin jonkinlainen rahvaanomaisuus heikentää kokonaisuutta. Realismiin on pyritty, liejua, juoksuhiekkaa ja naisten mutapainia on esillä. Väkivalta on, jos mahdollista, tavallistakin brutaalimpaa. Franco Nero on köyhän miehen Eastwood, eikä liian pehmeä englannin kielen dubbaus paranna vaikutelmaa. Mustaa komiikkaa on enemmän kuin Leonella. Juoni melko toisarvoinen, kahnauksia Meksikon rajalla USA:n sisällissodan jälkimelskeissä. Rytmi ei kanna koko aikaa, tyhjäkäyntiäkin havaittavissa. Vaikuttavin kohtaus ehkä saluunatappelu, jossa häkellyttävää subjektiivista käsivarakameraa, samaan tyyliin kuin Corbuccin myöhemmässä Il grande silenziossa. Omituisesti viskiä juodaan pienistä kahvallisista tuopeista. Naispääosan Loredana Nusciakin korkeat poskipäät ja kolmiomaiset kasvot ovat hekumallisinta mitä näissä maisemissa nähtiin ennen Claudia Cardinalea C'era una volta il westissa. Eastwoodin 1970-luvun oma ohjaus High Plains Drifter on selvästi tälle velkaa, punaista väriä myöten. Hustonin The Treasure of the Sierra Madre luultavasti yksi esikuva tälle illuusiottomalle elokuvalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti