Olutnautiskelija, hophedonisti, kulkumies. Huomioita myös jalkapallosta, kirjoista, elokuvista ja musiikista.
maanantai 4. tammikuuta 2010
Daniel Alfredson: Luftslottet som sprängdes
Larssonin viimeisen romaanin filmatisointi kelailee tuttuja kuvioita. Romaanissakin oli hieman väkinäistä fiilistä, että tapahtumat pitää saattaa lopuksi jonkinlaiseen tasapainoon hinnalla millä hyvänsä. Voi vain sääliä elokuvakatsojia, jotka eivät ole lukeneet alkuteoksia tai nähneet aiempia elokuvia. Hämmennys monien hahmojen keskellä voi olla ylivoimaista. Alfredson jatkaa täysin edellisen osansa tyylillä. Siinä oli toimintaa suhteellisen paljon, tällä kertaa ei ole, sairaalassa ja tyhjässä oikeussalissa enimmäkseen liikutaan puuduttavissa tunnelmissa, siksi tämä elokuva on selvästi trion heikoin. Elokuva hölkähtelee eteenpäin rutiinilla, salaliittoteoriat jäävät selvästi löysemmiksi kuin Larssonin alkuperäishahmotuksessa. Varmaankin jotain uutta olisi pitänyt keksiä aiempiin elokuviin nähden, tämä on varmaan kuvattu samassa projektissa, fiilis on kuin tv-sarjan jaksossa. Pahikset näyttäytyvät aivan liian löysästi nolossa valossa, lähes myötähäpeää keräten, paljon enemmän rosoa ja intensiivisyyttä olisi pitänyt saada aikaan. Jatkoa varmaan seuraa, joko neljäs salaperäinen käsikirjoitus tulee julkisuuteen tai sitten jenkit kuvaavat nämä uudelleen. Yksi Vasagatanin kohtaus näyttää tapahtuvan Shakespeare Inn -ravintolassa, joka on melkoisesti eri suunnalla pohjoisessa, mutta tällaistahan elokuvissa näkee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti