Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Satiirinen romaani laajakaistayhteyksiä tarjoavassa firmassa työskelevästä kouvolalaisesta kansallisuustransusta. Suomalaisen miehen kroppaan on joutunut ruotsalainen. Tämä Mikko Virtanen ihailee armottomasti kaikkea ruotsalaisuutta ja päättää muuttua Mikael Anderssoniksi. Teoksen tunnelma on hyvin samantyyppinen kuin joissain Kari Hotakaisen teoksissa. Nousiaisen oma asenne ruotsalaisuuteen hämärtyy hienosti, lukija ei voi tietää onko teos pelkkää piruilua vai aitoa ruotsalaisuuden ihailua. Tyyli on hillityn hilpeä, huumori nousee hienosti kevyellä liioittelulla, ei kärkkäällä kärjistyksellä. Omakin suhteeni Ruotsiin on kohtuullisen monipuolinen ja syvä. Kävin lännen ihmemaassa ensi kerran jo 1967 vasemmanpuoleisen liikenteen aikaan. Suorastaan rakastan ruotsalaista kirjallisuutta, elokuvia, jalkapallokulttuuria, oluita, jopa musiikkia. Monet sukulaisistani ovat ruotsalaisia. Pidän ruotsalaista hiihtäjää Thomas Magnusonia kovempana kasvona kuin Juha Mietoa. Raoul Wallenbergin tasoista sankaria ei Suomen lähihistoria tunne.

Idea on hieno ja pohjustus toimii hyvin, mutta pian romaani alkaa junnaamaan pahasti. Vaikka kyseessä ei ole yhden vitsin tarina, niin silti ainekset eivät kanna pitkälle. Ruotsiin muuton jälkeen tarinan loppu on melkoista pakkopullaa. Yksityiskohdissa Nousiainen onnistuu kuitenkin hyvin. Erityisesti ilahduttavat useat jalkapalloviittaukset. Sven-Göran Erikssonin ja Nils Liedholmin kehittämän jalkapallon aluepelitaktiikan yhdistäminen ruotsalaiseen sosiaalidemokraattiseen kansankotiin toimii kuin unelma, vaikka ei Nousiainen taida sitä ensimmäisenä tuoda esiin. IFK Göteborg -intoilu on uskottavaa ja yhtenä sivuhenkilönä esiintyy jopa periruotsalainen jalkapallotähti Klas Ingesson. Ruotsalaisuuden peilailu Thaimaassa toimii hyvin, vaikka muuten runsas Thaimaa-fokusointi on hieman omituista, varsinkin kun tsunamista ei kunnolla oteta tehoja. Ruotsalaisen toimistotyökulttuurin kuvaus on herkullista ja osuvaa.

Romaanin loppu on kaikin puolin vaisu, Virtasen unelmoima kansankoti on jo menneisyyttä, mutta tarpeeksi selkeästi se ei tule esiin. Ruotsalaisuus saa liian lempeän käsittelyn, pimeä puoli ei valotu, vaikka naurunalaiseksi joutuukin. Ruotsalaisten häikäilemätön omaneduntavoittelu jää huomiotta, samoin omahyväisyys, ylemmyydentunto, itseriittoisuus. Nousiaisella olisi hyvä mahdollisuus valottaa ruotsalaisten Suomi-suhdetta, mutta varsin ohueksi sekin jää. Tulisi huomioida, että ruotsalaiset eivät tiedä Suomesta juuri mitään. Ja mikä vielä ikävämpää, he eivät edes halua tietää, terve uteliaisuus puuttuu. Pedantin lukijan silmiin sattuu sijamuotovirheitä, tyyliin "ruotsalainen virkamies on kunniatehtävä". Göteborgin Avenyn ja Yngwie Malmsteen on kirjoitettu väärin.