King Vidor: The Fountainhead

Ayn Rand on viime aikoina kohonnut USA:ssa kulttihahmosta yleisempään tietoisuuteen. Pietarissa syntynyt kirjailijatar on yksilökeskeisyyttä korostavien tahojen keskuudessa suuri sankari. Tämä Randin romaanin elokuvasovitus on vuodelta 1949 ja nyt näkemäni kopio todella kirkas. Robert Burksin kuvaus on häkellyttävän hienoa Citizen Kanelle velkaa olevalla syvätarkalla fokuksella ja mukana myös ekspressionistista ajan hengen mukaista film noir -tunnelmaa. Kyseessä on kuitenkin melodraama ja varsinkin alkupuolen kiihdyttävä hullun rakkauden kuvaus on suhteellisen ainutlaatuista Hollywood-studiotuotannossa. Lähes pornografista aineistoa ristikuvissa kiviporista ja ratsupiiskoista. Ratsastuskohtausten kiihko lähestyy jo Vidorin aiempaa western-draamaa Duel in the Sun. Patricia Nealin viileä eroottisuus on vakuuttavaa ja mätsää näyttävästi Gary Cooperin tarjontaan. Koomisuutta ei voi täysin välttää, sehän tuhoaa väistämättä kohtalonomaisen tunnelman. Nopeat leikkaukset ja aikasiirtymät tehostavat katselukokemusta. Modernin arkkitehtuurin puolustuspuhe realisoituu monissa hienoissa New York -kuvissa, vaikka mitään uskottavaa realismia elokuvassa ei olekaan. Draaman huipentuma rakentuu hieman harmittavasti parvekkeiden rakentamiseen kerrostaloihin. Arkkitehtonisen harmonian uhraaminen asuinmukavuuden alttarille ei välttämättä saa katsojia vuodattamaan kyyneliä. Monenlaisista aineksista huolimatta Randin filosofia lyö hyvin läpi loppupuolen oikeudenkäyntikohtauksessa. Hieman väkinäisesti, mutta kuitenkin.