Bruce Springsteen: The Promise: The Darkness on the Edge of Town Story

Springsteen julkaisi upean Born to Run -retropaketin viisi vuotta sitten, kun levyn julkaisusta tuli 30 vuotta täyteen. Samanlaista odotettiin 2008 seuraavan levyn merkkipäivänä, mutta se ilmestyi vasta nyt kaksi vuotta myöhässä. Odotus kannatti, kolme cd- ja kolme dvd-levyä. Mukana myös kierrevihkon tyyliin pakattu leikekirja, jossa käsinkirjoitettuja tekstihahmotelmia lauluista ja paljon valokuvia.

Springsteen oli taatusti tyytyväinen 1975 Born to Runin valmistumisen jälkeen. Levy täytti kunnianhimoisimmatkin musiikilliset ja yleistä huomiotakin tuli riittävästi. Onnistuminen oli myös ongelma, samalla tiellä ei voinut enää pistää paremmaksi, oli muutettava suuntaa. Tilannetta vaikeutti riitaantuminen manageri Mike Appelin kanssa, Springsteen ei voinut levyttää studiossa yli vuoteen oikeusjutun takia. Bändi keikkaili säännöllisesti kesään 1977 asti ja uutta materiaalia syntyi koko ajan. Uuden paketin saatesanojen mukaan materiaalista olisi voitu julkaista neljä albumia. Julkaistiin yksi, Darkness on the Edge of Town. Ylijäänyttä materiaalia on jonkin verran tihkunut julkisuuteen vuosien varrella, osin muiden levyttämänä ja Springsteenin omia tulkintoja konserttien ohella massiivisessa Tracks-paketissa 1998. Uusi julkaisu täydentää siis tätä tarjontaa.


Paketin ensimmäinen cd on uudelleenmasteroitu versio itse levystä. Rekisteröin Springsteenin etäisesti Born to Runin aikoihin, mutta en ole edes varma kuulinko yhtään kappaletta. Darkness on the Edge of Townin ilmestymistä en edes huomannut, Springsteen kolahti vasta seuraavan The River -tuplan ilmestymisen jälkeen. Hankin tietysti sitten vanhemmatkin levyt ja Darknessista tuli välittömästi yksi suosikeistani. Niin suuri, että hankittuani cd-soittimen 1986 ensimmäinen cd-levyostos oli juuri Darkness. Levyn kappaleet ovat aiempaa lyhyempiä, tuotanto on riisutumpaa, kitarat ovat enemmän esillä, sävyt ovat synkkiä. Albumia voi pitää musiikillisena vastineena film noirille, jonka vaikutuksen Springsteen tunnusti mm. vuoden 1998 Songs-kirjassa. Levy on Springsteenin tuotannon täydellisessä keskiössä edelleen, tuskin yhdestäkään konsertista on jäänyt tämän levyn keskeisiä lauluja pois: Badlands, Adam Raised a Cain, Candy's Room, Racing in the Street, The Promised Land, Prove It All Night, Darkness on the Edge of Town. Factory-kappaletta on esitetty harvemmin, mutta sen näkymä kuolema silmissään kulkevista miehistä on Springsteenin uran hyytävimpiä. Täydellinen levy ei ole, kaksi tavanomaisempaa kappaletta Something in the Night ja Streets of Fire eivät ole minulle koskaan kunnolla auenneet. Levyn saundi on myös hieman vaisu, E Street Bandin liveääni onnistuttiin vangitsemaan levylle vasta Born in the USA:n nimikappaleessa 1984. En ole mikään hifikorva, joten uuden masteroinnin tuomat edut eivät ole itsestäänselviä. Kaikki on tietysti kirkkaampaa, rummut ehkä paremmin esillä. Juuri nuo kaksi vaisuinta kappaletta tuntuvat saaneen eniten petrausta tässä suhteessa. Tärkeintä on tietysti itse laulut, jotka eivät ole muuttuneet mihinkään. Springsteen käänsi katseensa tällä levyllä länteen, yleisamerikkalaisempaan suuntaan, pois aiempia levyjä hallinneesta Jersey Shoren ja New York Cityn romanttisesta sykkeestä. Vaikutelmaa korostavat paketissa mukana olevat upeat valokuvat lännen autiomaamaisemista. Springsteen itse mainitsee nyt myös punkin vaikutuksen, se ei ehtinyt hänen musiikissaan näkyä, mutta asenteessa on varmaan samaa. Levy ei ole poliittinen, kuten ei oikeastaan yksikään hänen levyistään, mutta ensi kertaa amerikkalaisen työväenluokan näkökulma nousee etualalle.

Aiemmin julkaisematonta audiomateriaalia on kaksi levyllistä. Ehkä enemmänkin olisi voinut odottaa, ehkä pajatsoa ei vieläkään tyhjennetty. Yleisvaikutelma on sama kuin Tracks-paketin julkaisun jälkeen, upeaa materiaalia on jäänyt varsinaiselta levyltä pois, mutta toisaalta aikoinaan tehdyt valinnat ovat olleet oikeita. Ulos on jäänyt yksittäisiä helmiä, jotka eivät sopineet Darknessin tiukkaan tarinaan. Ehkä parhaat niistä näkivät päivänvalon kuitenkin, kuten Patti Smithin Because the Night, Pointer Sistersin Fire, Southside Johnnyn Talk to Me ja Gary U.S. Bondsin Rendezvous. Ensimmäisen levyn avaa dramaattisesti huomattavan poikkeava versio yhdestä Springsteenin kestävimmästä klassikosta Racing in the Street. Tekstissä on muutoksia, tempo on hieman nopeampi ja sovitus on massiivinen, monia uusia osiakin, mm. David Lindleyn viulu. Alkuperäisen hypnoottisen tunnelman tilalla on rennompi rockbändifiilis, resignoitunut, mutta positiivisempi silti, hieman myöhemmän outtaken This Hard Land tapaan. Hieno suoritus, mutta julkaistu versio on ilman muuta parempi. Monia romanttisia pop-kappaleita jäi pois levyltä ilmeisistä syistä. Sellaisia on useita nyt mukana, kuten 60-luvun tyttöbändilevyjä torvisovituksilla myötäilevä Gotta Get That Feeling. Outside Looking In on huomattavasti synkempi, olisi voinut sopia Darknessin teemaankin. Sävellys ei kuitenkaan lähde lentoon, kulmikas rockabilly & Bo Diddley -komppi ei irtonaistu. Tekstissä on hieman itsesäälinen pohjavire, sekin saattoi johtaa ulosjääntiin. Someday (We'll Be Together) on hitaasti laahaava Bacharach/Spector-balladi, teksti on romanttinen, mutta alistuneen pessimistinen. Ei tarpeeksi koskettava ja musiikillisesti täysin yhteensopimaton Darknessille. One Way Street on hidas popvalssi, mukava fonisoolo Clemonsilta, mutta muuten raakileen oloinen. Raikas versio Because the Nightista, mutta jotkut livetulkinnat pääsevät syvemmälle. Tanakkaa klassista pomorokkia energisesti pukkaava Wrong Side of the Street on paketin löytöjä, tämän jääminen paitsioon on ollut ikävää, kappale sopisi sointinsa perusteella hyvin The Riverille tai jopa tuoreelle Magic-levylle. The Brokenhearted on alakuloinen ihmissuhdeballadi Roy Orbisonin tyyliin, melodramaattinen paisuttelu ei toimi kunnolla. Rendezvous'n Springsteen on julkaissut itsekin aiemmin, tämä versio ei tuo uutta, hieman yllättävä valinta levylle. Candy's Boy on aiempi olomuoto Darknessin Candy's Room -klassikosta. Mielenkiintoinen, mutta tavanomaisempi laahaava kappale, Candy's Roomin kolkkoon vinksahtaneesen neuroottisuuteen jää matkaa.

Toisen levyn avaava Save My Love on tuore äänitys, mutta kappale syntyi jo Darknessia edeltävällä kaudella. Se on valoisa pomppiva helisevä poprock-kappale, täysin sopimaton Darknessille, ei oikein miellytä muutenkaan. Vielä pirteämpi on Ain't Good Enough For You, soulahtavaa baarirokkia, paljon tekstiä, ei tunnu kovin omaperäiseltä, voisi olla kunnianosoitus vaikka Springsteen-esikuva Bondsille. Tekstissä mainitaan tuottaja Jimmy Iovine, kappale on myös hyvin lähellä vuoden 1986 liveboxilla julkaistua Paradise by the "C" -instrumentaalia. Tämän levyn Fire-tulkinta on Because the Nightin ja Rendezvous'n tapaan tarpeettomalta tuntuva, varmaan versio on hyvin varhainen, mutta enemmän tunnetta Springsteen myöhemmin on tähän pusertanut. Spanish Eyes on puolestaan ultramielenkiintoinen, selvästi esiversio vuoden 1984 kinkysta jättimenestyksestä I'm on Fire. Tekstissä ja sävellyksessa samoja osia, mutta kappale rönsyilee huomattavasti enemmän, myös eri tyylisuuntiin. Varsinkin kappaleen nimeä Spanish Eyes Springsteen venyttää kyllästymiseen asti. Hämmästyttävää miten hän tästä pystyi tiivistämään ja fokusoimaan I'm on Firen tapaisen mestariteoksen. It's a Shame alkaa The Promised Landin riffillä, mutta siirtyy sitten muille poluille. Kertosäe ei tunnu ollenkaan toimivalta, tämän kappaleen raakkaus ei varmaan ole ollut yllätys kenellekään. Rummuissa hämmentävästi uusi manageri Jon Landau. Come On (Let's Go Tonight) on todella yllättävä rinnakkaisversio Factorysta, tekstistä puuttuu kokonaan Factoryn perusteema isäsuhde, mutta Elvis Presleyn kuolema mainitaan. Presleyn kuoleman vaikutusta Springsteenin synkentyvään tuotantoon ei ole tietääkseni tutkittu. Aihe olisi mielenkiintoinen, niin suuri merkitys Presleyllä oli Springsteenin uravalintaan ja muuhunkin elämään.

En ole aiemmin kuullut Springsteenin omaa versiota Southside Johnnyn 1978 julkaisemasta Talk to Me'sta. Tulkinta vaikuttaa identtiseltä, yhtä sielukas Springsteenin ääni ei ole, mutta mukana on jopa Asbury Jukesien torvisektio. Tiukka soul-kappale on todella hyvä, mutta sopii paremmin Southsidelle kuin itse auteurille. The Little Things (My Baby Does) on geneeristä 60-luvun tyttöbändipoppia, hieman hämmästyttävää, että Springsteen tässäkin vaiheessa oli aiheessa niin kiinni. 2000-luvun levyjen modernisoidummat variaatiot toimivat paremmin kuin tämänkaltainen puhdas pastissi. Breakaway on pitkä hidas raskaan melodramaattinen balladi, hyvin elokuvallinen teksti. Raakilemaiseksi tämäkin jää, shalalaa-kuoro ei sovi kokonaisuuteen. Paketin nimikappale The Promise oli vuosia tarunhohtoisin julkaisematon Springsteen-kappale, sen kuulleet pitivät sitä menetettynä klassikkona. 1998 Springsteen julkaisi siitä akustisen riisutun version. Teksti välittyi silloinkin hyvin, se on todella upea. Suora viittaus edellisen levyn Thunder Road -klassikkoon. Aikoinaan spekuloitiin Springsteenin pelkäävän tulkintoja, joissa pettynyt teksti yhdistettäisiin liikaa Appel-välirikkoon. Nyt julkaistulla versiolla bändi soittaa isommin, mutta melkoisen akustisvoittoinen tämäkin on. En innostunut 1998-versiosta, sävellys on ehkä liian pelkistetty, ei tämä nytkään innosta erityisiin suosionosoituksiin. Tämäkin versio on tietysti suhteellisen viimeistemätön. Jos se levylle olisi päätynyt, sitä olisi luultavasti hiottu lisää. City of Night on mukavaa tunnelmointia Lou Reedin tai Graham Parkerin puhelaulun tyylillä. Varsin epätyypillinen Springsteen-kappale, mutta paketin ilahduttavimpia. Viimeisenä levylle on vielä piilotettu nimeämätön balladi, ilmeisesti The Way. Saattaa olla uuttakin tuotantoa, todella kaunis pienimuotoinen laulu, upea päätös.

Ensimmäinen dvd on dokumentti Darknessin äänityssessioista. Mukana yllättävän paljon vanhaa mustavalkoista materiaalia, täydennöksinä vanhaa radioaineistoa, lyhyitä konserttipätkiä ja enemmän tuoreita haastatteluita. Päällimmäinen vaikutelma on, että studiotyöskentely on ollut tappavan tylsää. Ehkä muusikon elämässä laulujen kirjoittaminen ja konserttiesiintymiset ovat sitten mukavampaa touhua. Haastateltujen joukossa yllättäen Mike Appel, ehkä ex-manageri on nyt saanut jonkin synninpäästön. Miami Stevellä näyttää olleen jonkin verran tukkaa vielä 1977. Jon Landau käyttää Darknessin riisutusta saundista termiä coffee black. Levyn toteutunut kehno rumpusaundi tulee hyvin esille, asia oli tiedossa tekijöilläkin, mutta senaikaiset studio-olosuhteet eivät kuulemma sallineet sekä äänekkäitä kitaroita että rumpuja. Jonkinlaisena sateentekijänä sessioihin saapuu Kaliforniasta lisätuottaja Chuck Plotkin, jonka ratkaisevaa panosta Springsteen vuolaasti kehuu. Ratkaisun luonne jää hieman epäselväksi, mutta Plotkin pääsi pysyvästi tiimin jäseneksi. Sherry Darling on ollut jo olemassa tuolloin, Springsteen ja Van Zandt duetoivat sitä spontaanisti. Patti Smith kertoo Because the Nightista ja rakkauslauluista, hieman huvittavasti sen jälkeen elokuvaan leikataan Patti Scialfan haastattelupätkiä. Scialfahan ei 1977 ollut edes nähnyt Springsteeniä, joten mukanaolo tässä lienee lähinnä perhepoliittinen ratkaisu. The Promisea Springsteen piti itselleen liian läheisenä, siihen olisi pitänyt saada lisää etäisyyttä. Hieman arvoituksellinen lausunto, vahvistaa huhua, että Appel-välirikosta laulu kertoo suoraan.

Toisen dvd:n avaa viime joulukuussa Asbury Parkin Paramount-teatterissa tallennettu live-esitys. E Street Band soittaa putkeen Darknessin kaikki kappaleet. Ei yleisöä, huomionarvoista Nils Lofgrenin puuttuminen, Federicin korvaa odotetusti Giordano. Arvattavan ammattimaisesti latautunut suoritus, Adam Raised a Cainistä suhteellisen muunneltu sovitus, varsinkin lauluosuus. Racing in the Street soi heleästi, mutta Factoryn tulkinnasta en innostunut, liian velttoa, eläkeikää lähestyvät miljonäärit eivät enää täysillä samaistu työmiehen arkeen. Streets of Firessa ja Prove It All Nightissa Springsteenin kitarasoolot parhaita, mitä olen häneltä kuullut viime vuosina. Ehkä Lofgrenia ei enää tarvittaisikaan, kun Van Zandt on palannut. Kitarateknikoksi lopputeksteissä merkitty Jeff Tweedy, voisiko todellakin olla Wilcon keulahahmo? Nimi ei ole kovin yleinen, mutta olisi varsin yllättävää.

Konsertin päälle arkistomateriaalia vuosilta 1976 ja 1978. Harjoitussessio Springsteenin kotona Holmdelissä, koko bändi paikalla, sitten studioäänityksiä New Yorkista, osittain samaa aineistoa kuin dokumenttielokuvassa, lisänä mm. Don't Look Back. Levyn päättää timanttinen runsaan puolen tunnin konserttitaltiointi Phoenixista 1978, tästä on aiemmin jo julkaistu Rosalita (Come Out Tonight), jonka päätteeksi yleisöstä ryntäävät naiset lähes raiskaavat Springsteenin. Badlands kulkee todella tuoreesti ja Prove It All Nightin kitaroinnissa Springsteenillä vielä parempi asenne kuin 31 vuotta myöhemmin.

Kolmannen levyn täyttää kolmen tunnin täysi setti Houstonin keikasta joulukuulta 1978. Kuvan laatu ei Phoenixin tasoa, mutta äänessä ei mitään valittamista. Intensiteetti vähintäänkin samaa tasoa, vaikka useimmat bravuurit tuttuja ovatkin. Spirit in the Night esitetään osittain yleisön keskellä, Independence Dayn spiikissä mainitaan sen kirjoitetun Darkness-levylle, vaikka se julkaistiin tietysti vasta The Riverillä. Muita River-kappaleita setissä hienoisen tukkoisesti rullaava The Ties That Bind ja hieman erilaisella tekstillä laulettu Point Blank. Todella pitkä intro Prove It All Nightissa ja Racing in the Streetin Northeast muuttuu Texasiksi. Junglelandin pitkä saksofonisoolo leijuu hämmästyttävän jumalaisena. Toisaalta Because the Nightista tyhjenee tunne loppupuolen pitkällä fyysisellä kitararevittelyllä. Bo Diddleyn Mona yhdistetty She's the Oneen ja encoreissa harvoin soitettu You Can't Sit Down. Aivan viimeisen Quarter to Threen meininkiä ei voi uskoa näkemättä.