Mark Levengood: Riemujen rikkaus ja surujen summa

Näin muutama vuosi sitten televisiossa Mark Levengoodin jonkin talk-show'n vetäjänä. Ärsyynnyin välittömästi loputtomasta innostuksesta, elämänmyönteisyydestä ja varsinkin jonkinlaisesta lapsenomaisesta naiviudesta, jota en voi sietää missään muodossa. Luulin henkilön nimeä joksikin taiteilija-aliakseksi, mutta ilmeisesti miehellä on jotain amerikkalaistakin taustaa. Nimi kuulostaa kuitenkin teennäisen keksityltä, olisi vaan reilusti Markku Kärkkäinen, siihenkin kai olisi perusteet. En siis missään tapauksessa oma-aloitteisesti olisi lukenut hänen kirjaansa, mutta tähän asiaan nyt vaikuttivat ulkoiset seikat. Varsinkaan en tarttuisi kirjaan, jonka nimi tuo mieleen inhottavan iskelmän. Mikään ei puistata minua niin kuin suomalainen perinteinen tanssimusiikki, taustalla on lapsuuden traumoja. Nimi on kai suomentajan keksimä, alkuperäinen ruotsalaisnimi näyttää erilaiselta. Kieltämättä nimi kyllä kuvaa jonkin verran kirjan sisältöä. Luulin teosta jonkinlaiseksi muistelmateokseksi, mutta se on enemmän elämänohjeita tarjoava esseekokoelma tai kolumnikasa tai pakinapaketti. Kirja ei onneksi ole niin naiivi kuin näkemäni televisiovälähdys. Huumorissa on potkua ja havainnoissa terävyyttä. Luen harvoin tällaisia teoksia, en usko että toisten ihmisten ohjeilla elämiseen on suurta merkitystä. No, Luis Buñuelin muistelmien ohjeita olen kyllä jonkin verran yrittänyt pitää mielessä. En päässyt kunnolla Levengoodin kirjaan sisään, varsinkin katoliset uskonnolliset viittaukset jättävät minut niin kylmäksi, etten oikein voi muuhunkaan suhtautua vakavasti. Hajanaiselta ja nopeasti rykäistyltä teos vaikuttaa, vaikka varmaan vilpittömällä asenteella tehdyltä. Levengood tuntuu pitävän sukulaisiaan kovin erikoisina, hänellä on pakkomielle saada lukija paheksumaan tai kauhistelemaan näitä eksentrikkoja. En ymmärrä tämän asian pointtia tai motiivia ollenkaan.