Social Distortionin alkuvuodesta ilmestynyt levy seitsemän vuoden hiljaiselon jälkeen. Kokoonpano on taas elänyt, rumpalina nyt Los Lobosin toisen keskushahmon David Hidalgon samanniminen poika. Ennakkotietojen mukaan Hard Timesin piti olla paluu 1990-luvun alun läpilyöntilevyjen tunnelmiin. Niin ei ole, mutta kyseessä on kypsempää ja seesteisempää tavaraa, metallivaikutteet ovat väistyneet, mutta niin on käytännössä kantrikin, osittain punk myös, tämä on streittiä rokkia. Kappaleet ovat pidentyneet ja sovitukset keskiluokkaistuneet. Se ei merkitse mitään, jos homma toimii.
Road Zombie -niminen instrumentaali tyrkkää tuotoksen tien päälle, jyrkkää surf-meininkiä, saundi on aitoa SD-laatua. California (Hustle and Flow) riffittelee Rolling Stonesilla mallia 1972, pastissi tai kunnianosoitus on ilmeinen, kun naistaustalaulajat hönkivät mukaan ja kertosäekin mukailee Stonesin All Down the Linea. Mutta boogie kulkee hidastetulla groovella todella maukkaasti. Näin vahvan aloituksen jälkeen on harmi, että jatko sakkaa pahasti. Kaksi seuraavaa kappaletta ovat keskeneräisiä luonnoksia, tunnelma väkinäistyy. Mike Ness kokoaa palaset hämmentävällä epookkidraamalla gangsterielokuvan kultakaudelta, Machine Gun Blues romantisoi pahan pojan tietä uskottavasti ja kitaratkin soivat lopulta kunnolla. Bakersfield on Kalifornian kantrikeskus, mutta Nessin samanniminen kappale on surumielinen hidas voimaballadi, joka kantaa hienosti yli kuuden minuutin keston. Lopun puhelauluosuus tavoittaa lopulta Gram Parsonsin henkeä, jota SD:ltä on viime vuosina turhaan saanut odottaa. Iloisesti keinuva Far Side of Nowhere on keskitempolla rullaava mutkaton road song, sävellys levyn onnistuneimpia. Koveri Hank Williamsin Alone and Forsakenista tuo mieleen Poguesin irlantilaisremellykset ja pahaenteiset synkät western-leffat, vaikutelma on hieno ja paljon onnistuneempi kuin uran alun Ring of Fire -peesailu. Levyn yllättävä huippukohta saattaa olla Writing on the Wall, hyvin epätyypillinen SD-teos, vereslihaisella otteella esitetty kosketinsoitin-matolla kyllästetty tilitys, jossa koskettavuutta on kaikissa osissa. Loistavana kontrastina ilmoille pomppii sitten vihaista perusrokkia pumppaava Can't Take It With You, "never see a hearse with a luggage rack". Albumin niittaa paikalleen yksinkertainen, mutta täydellisen glorifiöösi Still Alive, vaivattomasti rullaavaa iloa viriilin keski-ikäisen miehen elämästä. Tämäkään levy ei ole Somewhere Between the Heaven and Hellin tasoa, ei ehkä pääse edellisen Sex-levynkään tiiviiseen rutistukseen. Alun takeltelun jälkeen lähes kaikki kuitenkin toimii hienosti. Seinäjoen keikan odotukset ovat varsin korkealla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti