Elias Kalmisto: Pihtari

Tämä uutuusromaani saavuttaa menestystä jo röyhkeällä Linna-provokaatiolla kansikuvassaan. Itse teksti ei yllä samaan ytimekkyyteen, mutta liukkaasti kokonaisuuskin solahtaa tajunnan vessanpönttöön. Nimihenkilö on kolmikymppinen löysävatsainen lyhytmunainen kirjastovirkailija, joka on ronkeli naisten suhteen. Vain kaunottaret kelpaavat. Asetelma on herkullinen ja Kalmisto luistelee visvaisella vauhdilla nöyryyttävästä kohtauksesta toiseen. Suorasukaisen tyylin takia Bukowski käy alussa mielessä, mutta armottoman itseironinen huumori vie tunnelmaa eri suuntaan. Kalmiston runkkausfrekvenssi tuo mieleen alan klassikon, Philip Rothin Portnoy's Complaintin. Kipeä äitisuhdekin on mukana, joten amerikanjuutalaisen huumorin kaikuja tekstissä on. Paska-osastoa en erityisemmin tunne, ehkä sillä suunnalla Kalmisto saavuttaa jonkinlaisen benchmarkin.  Tampereella liikutaan, paikallistunnelmaa on mukavasti. Kirjan iskevästä nimestä tulee Tampere-kytköksen kautta mieleen vielä ladatumpi sana, lahtari. Poliittiset ulottuvuudet jäävät kuitenkin ohuiksi. Netistä selviää helposti, että Kalmisto on nimimerkki, jonka taakse kätkeytyy oululainen Risto Nyman, joka on myös musiikintekijä. Teksti onkin hyvin rytmitettyä ja helppolukuista. Tampereen murteen puheilmaisuista en ole aivan vakuuttunut, mutta en pysty virheitäkään osoittamaan. Kovin helposti en huvitu, mutta Pihtaria lukiessa hörähdin muutaman kerran ääneen. Paljon on toki kuluneitakin vitsejä, kuten jehovalaisten säikyttely ja teinipoikavoimistelu auto-oraaliaktia tavoitellen. Hauskuus vähenee jälkipuoliskolla, intensiteetti ei kanna, unifantasiat lisääntyvät ja sadunomainen, lähes romanttinen, lopetus ei minua koskettanut.