Social Distortion @ Provinssirock

Paluu Mallaskosken Panimolta Törnävänsaarelle, Viikatteen kansanperinnehevi ei jaksa kauaa kiinnostaa, joten siirtyminen päälavan eteen mantereen puolelle. Social Distortion saapuu aikataulun mukaisesti klo 21 Muddy Watersin Mannish Boyn tahtiin. Mike Ness näyttää hyväkuntoiselta, Bad Luck eleettömästi käyntiin, saundi on raikas ja irtonainen, rummut ja kitarat soivat kirkkaina. Bad Luck ei ole suosikkejani, mutta toisena starttaava Nickels and Dimes on yksi suurimmistani, suoritus on ehkä vielä hieman tuntumaa hakeva. Ness ottaa varovasti kontaktia yleisöön, ei varmaan oikein tiedä mitä odottaa. Yleisö on innokasta, hyppii rytmin tahtiin, mutta ei välttämättä ole itse Social Distortionin musiikista erityisen kiinnostunutta aivan eturivin faneja lukuunottamatta. Story of My Lifen tulkinnassa on jo paremmin eläytymistä mukana, mutta Machine Gun Blues sujuu rutiinimaisemmin. Musiikissa on enemmän sävyjä kuin odotin, yksi keikan huipuista on hidas ja pitkitetty Ball and Chain, varhaisen punkpalan Mommy's Little Monster energia on varmaan laimentunut, mutta asenne on edelleen kohdallaan. Covereista Hank Williamsin Six More Miles kuulostaa enemmän folkilta kuin kantrilta, viimeisenä kuultu Johnny Cashin Ring of Fire on vahvoilla rummuilla pomppivaa ramopunkkia. Kaksi tummaa taustalaulajatarta sävyttävät funkahtavalla soulilla uuden levyn biisejä California (Hustle and Flow) ja Can't Take It With You. Toiseksi viimeisenä rullasi vanha Prison Bound todella nautittavasti. Intensiteetti välillä hieman hiipui, kovin suuria jälkiä eivät jättäneet Sometimes I Do, Don't Drag Me Down tai Gimme the Sweet and Lowdown. Aavistuksen lyhyt keikka, 75 minuuttia, enemmänkin olisi voinut soittaa, mutta festivaalin aikataulut varmaan joustamattomat. Yhtään encorea bändi ei voinut soittaa, kaikki samaan putkeen. Monet suurista suosikeistani jäi kuulematta, kuten Born to Lose, King of Fools tai Reach for the Sky. Se on väistämätöntä, kun materiaalia on näin paljon, mutta ehkä esim. Springsteen tai Neil Young pystyvät paremmin editoimaan omaa tuotantoaan kuin Ness. Erinomainen tiivis keikka, mutta ei noussut aivan suurimpien elämysten joukkoon.

Huonoista ennusteista huolimatta sää suosi keikkaa loistavasti. Jotenkin nurinkuriselta tuntuu, että viisikymppinen herrasmies joutuu kuuntelemaan mielimusiikkiaan teini-ikäisten ehdoilla rakennetulla festivaalilla. Haluan kuunnella raakaa asenteellista energistä rockia, mutta en välttämättä halua jalkoihin pyörimään humalaisia teinejä, joita kiinnostaa vain keskinäinen parittelu. Eihän nuoriso edes kuuntele enää oikeaa rockia, se on tanakasti keski-ikäisten musiikkia. Tekijätkin ovat sellaisia, olen samanikäinen kuin Mike Ness. Hotellimajoitus ja panimovierailu lievittivät lieveilmiöitä, mutta aivan ideaaliselta järjestely ei tuntunut. Tallensin Nickels and Dimes -esityksen videolle, mutta Blogger ei suostu sitä tässä julkaisemaan liian suuren tiedostokoon vuoksi.