Olutnautiskelija, hophedonisti, kulkumies. Huomioita myös jalkapallosta, kirjoista, elokuvista ja musiikista.
maanantai 11. heinäkuuta 2011
Hannu Salama: Siinä näkijä missä tekijä
Hämäläisprosaisti Hannu Salaman tuotanto on jäänyt täysin vieraaksi. Muistelen joskus 70-luvulla silmäilleeni juuri tätä 1972 ilmestynyttä kuuluisaa teosta, mutta lukupäätöstä ei syntynyt. Nyt tajusin lopulta, että kirjan aihe on varsin mielenkiintoinen ja harvinainenkin: maanalaisten tamperelaiskommunistien sabotaasitoiminta jatkosodan aikana. Romaanin ensimmäinen luku on varsin tyrmäävä ja on varmaan saanut monet lopettamaan lukemisen siihen, naiskertoja suoltaa Tampereen murteella subjektiivista tajunnanvirtaa lähes James Joycen tyyliin ja muutamalla sivulla mainitaan kymmeniä henkilöitä, lukija ei saa mitään otetta kirjasta. Tyyli kuitenkin vaihtuu yllättäen heti jatkossa ja muuttuu lähes keittiörealistiseksi humoristiseksi kerronnaksi 1930-luvulta alkaen. Salaman itsensä kaltainen hahmo mukana kuvioissa Harri Salmisen nimellä. Ihmisnäkemys on melkoisen karu, yhtään myönteistä tai hyväntahtoista hahmoa ei tunnu olevan mukana. Kirjan parhaat osat muistuttavat lähes toiminnallista vakoiluromaania paikallisten turvasäilöttyjen kommunistivankien loikattua etulinjassa Pärmin rangaistuspataljoonasta puna-armeijan puolelle ja palattua desantteina Tampereelle. Syksyn 1941 sabotaasiyritykset desanttien, käpykaartilaisten ja maanpäällisten rakennusmiesten suorittamina jäävät melko avuttomiksi, mutta yksilötasolla dramatiikkaa riittää. Vuoden 1918 tapahtumien varjo lepäsi raskaana Tampereella vielä jatkosodan aikana, jos Salaman kuvaukseen on uskominen, demaritkin esiintyvät noske-nimellä. Valkoinen Valpo, Salamalle pelkkä ohrana, näyttää soluttaneen pienen porukan tehokkaasti. Suomalaiskommunistit ovat romaanissa melko paksupäisiä vielä 1960-luvun lopullakin, Stalinin ihailu tuntuu jääneen selkäytimeen loppuun asti. Kommunistipuolueen hajaannuksesta tässä vaiheessa odotin romaanin kertovan enemmänkin, mutta se jää jatkosodan tapahtumien varjoon. Melko suoria viittauksia Aimo Aaltoseen ilman nimen mainitsemista. Salaman tyyli on liian rönsyilevän runsas, määrätietoisen kustannustoimittajan kirvestä teksti olisi kaivannut. Varsin taitavasti tarina täyteläistyy eri kertojien näkökulmien kautta, mutta paljon turhaakin on. Romaani lässähtää pahasti viimeisellä neljänneksellä, joka koostuu nuoren Harrin näkökulmasta kerrotusta jaksosta Keski-Suomessa Karstulassa sodan jälkeen. Kokonaisuus täydentyy hieman tästä, mutta käytännössä loppuosa on kuin toisesta romaanista, vieläpä tylsästä sellaisesta. Jatkosodan sabotaasikuvaukset siis parasta, mutta en tykännyt Salaman tyylistä, tiiviimpi vähemmän päätalomainen kerronta viehättää enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti