Michelangelo Antonioni: L'Eclisse

Kun olin herkkä nuorimies, tämä 60-luvun italialainen elokuva teki suuren vaikutuksen. Antonioni ei ollut varsinainen suosikkini, esimerkiksi ohjaajan läpimurtoleffa L'Avventura jäi etäiseksi. Seuraava La Notte oli jo parempi, mutta tässä elokuvassa sitten monet mielenkiintoiset elementit tuntuivat loksahtavan paikalleen. Elokuvaa esitettiin Suomessa hilpeällä Kuumetta-nimellä, vaikka alkuperäinen otsikko tarkoittaa auringonpimennystä. Näin elokuvan aikoinaan useamman kerran ja sama innostunut vaikutelma säilyi kerrasta toiseen. Nyt vuosia on vierinyt runsaasti ja olen enää pelkästään herkkä. Elokuvan alkupuoli upposi edelleen täysillä. Eloisaa musiikkia, mustavalkokuvaus, merkityksellisyyttä huokuvat pienet esineet, modernit urbaanit asunnot, vähäpuheisuus, ilmeettömyys, abstraktit maalaukset, arkkitehtoninen sommittelu, betoni, lasi, tiili, metalli. Hypnoottinen tunnelma, paradoksaalista intensiivisyyttä, tunteet pinnan alla. Kaikkein parasta Monica Vitti, joka sopii täydellisesti asetelmaan, ihmiskunnan historian viilein blondi, mutta silti tihkuu seksiä, varsinkin hiukset ja sääret. Rooman EUR-lähiö otetaan haltuun todella vakuuttavasti, mukavaa kontrastia kiihkeisiin pörssisaleihin. Elokuvan jälkipuolisko ei ehkä ole yhtä intensiivinen, Monica rakentelee suhdetta meklari Alain Deloniin pinnallisen kevyesti, mutta 60-luvun autot, eloisasti liikkuva kamera, yllättävä Afrikka-teema ja leppeä olutterassi pienlentokonekentällä kantavat hyvin. Loppu on illuusioton, pörssi muistuttaa jalkapallokatsomoa, ihmissuhteiden mahdottomuus korostuu, kylmät syystuulet puhaltavat, kaiken valtaa kolea kliinisyys. Antonioni näki kaiken tämän jo 50 vuotta sitten.