Olutnautiskelija, hophedonisti, kulkumies. Huomioita myös jalkapallosta, kirjoista, elokuvista ja musiikista.
perjantai 21. lokakuuta 2011
David Miller: Sudden Fear
Suhteellisen tuntemattomaksi jäänyt San Francisco -noir vuodelta 1952, ensi-ilta minullekin. Iätön Joan Crawford hallitsee elokuvaa suvereenisti, lajityyppinä onkin ainakin osittain myös women's pic. Mieleen tulee ajoittain toinen naisen hallitsema noir, Sorry Wrong Number. Harmittavan suttuinen kopio, sillä visuaalisuus todella voimallista, varsinkin fantasiajaksoissa. Käynnistyy New Yorkin Broadwayn teatterikuvioista, joista siirrytään hitaalla junamatkalla mantereen läpi Kaliforniaan. Jack Palance ei ole koskaan ollut yhtä susinaamainen, alun romantiikka on todella pahaenteistä. San Franciscon tunnetuimpia kulmia kierretään Hitchcockin Vertigoa enteilevällä tavalla, jopa Muir Woodsin punapuutkin mukana, samoin sama taidemuseo, jossa Kim Novak Carlottaa tuijotteli. Juoni kääriytyy esiin ehkä hieman liian hitaasti, mutta vauhtiin päästyään jyrääkin sitten voimalla. Tarina rakentuu aavistuksen kikkailevasti, modernia tekniikkaa hyödyntäen, sanelukone on keskeinen juonen käännekohdassa. Noireinta on loppu, todella kiihkeä tunnelma San Franciscon öisillä kukkuloilla. Suurkaupungin yössä ei näytä liikkuvan ketään muita Crawfordin, Palancen ja aina samantyyppisiä rooleja esittävän Gloria Grahamen ohella. Mitenkään uskottava tai realistinen elokuva ei ole, mutta ei tarvitsekaan. Täytyy olla ohjaaja Millerin paras työ, CV:stä ei ainakaan (muita) tunnettuja täysosumia löydy. Täysosuma tämä nimittäin melkein on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti