Alfred Hitchcock: The Paradine Case

Muistan hyvin, kun tämä elokuva esitettiin viimeksi tv:ssä 28 vuotta sitten, oma elokuvaharrastus oli silloin kiihkeimmillään. Elokuva ei tehnyt suurta vaikutusta ja se onkin sen jälkeen pysytellyt näkymättömissä. Mutta kuten ranskalaisilla auteur-intoilijoilla oli tapana sanoa, heikoinkin Hawksin tai Hitchcockin elokuva on mielenkiintoisempi kuin tusinakyvyn paras saavutus. Elokuva on Hitchcockin Selznick-kauden viimeinen 40-luvun lopulta, Selznick on krediiteissä jopa skenaristina, vaikka oikea kirjoittaja kai Ben Hecht. Näyttelijäjoukko on nimekästä, Alida Valli on todella vakuuttava mystisenä miestennielijänä ja Charles  Laughtonin suoritus tuomarina on varmaan uran röyhkeimpiä. Gregory Peck esittää epäammattimaisesti käyttäytyvää asianajajaa ja kiintoisasti hänen näyttelijäkykynsäkään eivät rooliin riitä, joten lopputulos on paradoksaalisella tavalla jotenkin onnistunut kaikesta huolimatta. Varsinkin loppuhuipennus oikeussalissa käy Peckille ylivoimaiseksi, tässä on omalaatuinen samankaltaisuus Peckin parhaimman leffan Twelve O'Clock High -kulminaatioon. James Mason olisi ollut inspiroitunut vaihtoehto Peckin rooliin. Ylen kopio loistavan kirkas, Lee Garmesin kuvaus on näyttävää, Hitchcockin ohjaamana kamera liikkuu pehmeästi kuin kissa, muutama bravuurikin nähdään. Elokuva valmistui film noirin huippuaikana, mutta mitään kovin noiria tässä ei ole, vankilakohtauksissa sentään voimakkaita kontrasteja ja kohtalonomaisuutta. Ulkokuvia Lontoosta säästeliäästi, pommitusvaurioiden jälkiä havaittavissa Old Baileyn vieressä. Pieni ekskursio Lake Districtin Cumberlandiin, mutta edes yhtä pubikohtausta ei Hitchcock saa aikaan sieltäkään.  Peckin ja Ann Toddin parisuhdeongelmat tylsyttävät elokuvan alkupuolen ja jälkipuoliskon oikeudenkäynti on sekin kankeaa. Huumori puuttuu lähes kokonaan. Selvästi Hitchcockin heikoimpia elokuvia, mutta silti jotenkin kiehtova leffa ja useampikin yksityiskohta ennakoi myöhempiä mestariteoksia.