Olutnautiskelija, hophedonisti, kulkumies. Huomioita myös jalkapallosta, kirjoista, elokuvista ja musiikista.
tiistai 27. joulukuuta 2011
Arto Paasilinna: Sotahevonen
Luin 70-luvun puolivälissä Paasilinnan 1972 ilmestyneen esikoisromaanin Operaatio Finlandia, jota pidin hillittömän hauskana. Suomi ja Ruotsi ajautuvat veriseen sotaan, Ruotsi nousee maihin Turussa ja Vaasassa, Suomi hyökkää syvälle Pohjois-Ruotsiin vallaten malmikaivoksia. Sittemmin Paasilinnan maine on kasvanut lähes rajattomasti, mutta esikoisteos on edelleen suhteellisen heikosti tunnettu. Jarvan elokuvan valmistumisen aikoihin varmaan myös luin Paasilinnan Jäniksen vuoden, mutta muuten Paasilinna ei ole lukulistalle päätynyt ja jäänyt käytännössä vieraaksi. Sotahevonen on vuonna 1979 ilmestynyt jatkosotatarina. Maaliskuussa 1942 inkeriläinen apteekkari Kunitsin ja isovenäläinen lentäjä Savolenko nousevat Stormovikilla ilmaan piiritetystä Leningradista. Tarkoitus on pudottaa Kunitsin desantiksi Kainuuseen ja testata samalla uutta maataistelukonetta. Kerronta on melko suoraviivaista, huumori hillittyä, esim. Miehikkälän meijerin pommitus kuvataan lämpimän hyväntahtoisesti. Venäläiskaksikko on muutenkin nykynäkökulmasta omituisen sympaattinen, Paasilinna varmaan heijasteli ajan YYA-henkeä osin tahtomattaankin. Hieman hitaasti ja jopa tylsästi alkupuolisko etenee, lopulta päädytään suolle Puolangan, Suomussalmen ja Hyrynsalmen rajaseudulle, sattumoisin isäni kotitalon liepeille. Kevyesti veijarimainen romaani saa leppoisia eräkertomuspiirteitä desanttien neuvokkaissa selviytymistoimissa. Vauhti alkaa kiihtyä, jopa erotiikkaa esiintyy Kajaanin apteekkarirouvan hoivissa. Paasilinnalle tunnusomainen absurdismi nousee esiin oikeastaan vain yhdessä saunakohtauksessa löylyn ja kuppaamisen yliannosteluna. Saksalaisiin Paasilinna suhtautuu vihamielisemmin kuin venäläisiin. Jännite tihenee lisää Heikki-hevosen mukaantulon myötä, mutta kirjan nimi on harhaanjohtava, hevosen rooli on kuitenkin pienehkö. Loppupuolella on lännenelokuvat mieleentuova eeppinen vaellus läpi synkimmän Kainuun korven Kontiomäeltä koilliseen Luvanjärvelle, sattumoisin juuri samoissa maisemissa, joissa liikuin pari viikkoa sitten kertausharjoituksessa. Kainuun miljöö ei ole vahvasti esillä, mutta ei Paasilinna mihinkään epäasialliseen fantasiaankaan sorru. Paikannimissäkään Paasilinna ei horjahtele, mutta Mieslahti taipuu kuitenkin paikallisten suussa epäloogisesti Mieslahteen, ei Paasilinnan tapaan Mieslahdelle. Tie kulkee kuitenkin Ristijärveltä Kajaaniin korrektisti Mieslahden kautta, suorempi linjaus tehtiin vasta sodan jälkeen. Odotettua lämminhenkisempi pienimuotoinen tarina, periaatteessa iätön asetelma, mutta jotenkin tämä tuntuu tulevan vahvasti menneestä maailmasta. Omaan makuuni liian harmiton ja särmätön teos, liian harmoninen maailmankuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti