Tom Waitsin ensilevy Closing Time ilmestyi 1973, mutta Hoskyns on myöhäisherännäinen. 10 vuotta Waitsia nuorempi brittitoimittaja havahtui, kun samassa kämpässä asunut Nick Cave luukutti Blue Valentinea (1978) nonstoppina kesällä 1980. Itselläni oli aikatasoitusta vielä kolme vuotta lisää enkä liikkunut Caven piireissä, mutta 80-luvun alkupuolella sain kuitenkin kuulla Heartattack and Vinen (1980). Pidin kovasti ja luokittelin musiikin tanakaksi bluesrockiksi. Samaan aikaan kuulin The Heart of Saturday Nightin (1974) ja nuoren miehen armottomuudella tyrmäsin sen jazzpaskaksi. Swordfishtrombones (1983) jäi vielä hämmentyneesti takaraivoon kiertämään, mutta Rain Dogsin (1985) ensimmäiset tahdit räjäyttivät tajunnan totaalisesti ja havahduin lopulta huomaamaan Swordfishtrombonesinkin vallankumouksellisuuden.
Waits on tunnetusti romantisoinut varhaisvaiheitaan reippaasti motellisiittämisestä ja taksisyntymästä alkaen. Hoskynsin näkemyksen mukaan Waitsin teinivuodet kuluivat norjalaista yksinhuoltajaäitiään tukien San Diegossa pizzanpaistajana Frank Sinatraa kuunnellen. Isä esiintyy Waitsin tuotannossa omalla Frank-nimellään, teksasilainen espanjanopettaja Frank jätti perheensä Waitsin ollessa 10-vuotias ja siirtyi täysipainoisesti juopottelemaan Los Angelesin skid row -kujille. Melko uskottavan kuvan Hoskyns rakentaa Waitsin esiintyjäuran alkuvaiheista San Diegon folk-piireissä, aluksi klubin ovimiehenä. Elvis, brittipoppi ja happohipit eivät Waitsiä kiinnostaneet, Gershwinin ja Tin Pan Alleyn viihdemusiikin ohella nuorukaiseen iskivät lähinnä livenä nähdyt James Brown, Bob Dylan ja bluesäijä Lightnin' Hopkins. Dylanin biisejä Waitskin aluksi lähes poissulkevasti esitti. Waitsin läpimurto vaikuttaa jo enemmän fiktiiviseltä legendalta. Sekä agenttinilkki Herb Cohen että tuottajamoguli David Geffen tuntuvat molemmat höristäneen korviaan Los Angelesin Troubadour-klubin vessajonossa Waitsin köhiessä lavalla. Kustuaan molemmat herrat tarjosivat samantien sopimusta Waitsille. Hoskyns käy sitten läpi Waitsin uran tunnetumpia vaiheita tuomatta juurikaan uutta tietoa, folkahtavasta kantrista Waits siirtyi puhtaaseen jazziin ja vähitellen saundi raskautui lopulta Heartattack and Vinen täyteläiseksi bluesrockiksi. West Hollywoodin Tropicana Motelissa vuosikausia asunut Waits joi kavereineen viinaa ja tunnetuimpina tyttöystävinä kääntymässä kävivät Bette Midler ja Rickie Lee Jones. Kantrahtavasta esikoisesta huolimatta Waits jäi outsideriksi LA:n singer-songwritereiden kokaiinicowboy-klikissä, assosioitui enemmän skidrowkronikoija Charles Bukowskiin kuin Asylum-levy-yhtiötovereihin James Tayloriin tai Jackson Browneen. Hoskyns väittää Waitsin särkeneen äänensä kahdella kiertueella lämmitellessään Frank Zappaa. Waitsin oli huudettava saadakseen äänen kuulumaan yli buuaavien Zappa-fanien. Waits näkyy herättäneen pahennusta 1976 Lontoossa President-hotellissa, minäkin asuin siellä viikon 1987.
70-luvun lopulla Hoskyns arvioi Waitsin ajautuneen itseaiheutettuun paitsioon. Waits rakensi boheemin köyhäilijätaiteilijahahmonsa Kerouacin ja Bukowskin fiktioiden pohjalta omiin tarkoitusperiinsä sopivaksi ilman omakohtaista kokemusta tai panostakaan. Jopa Raymond Chandler mainitaan, mutta se on jo melkoista haulikkoammuntaa. Kysymys taiteilijan aitoudesta ei tunnu kuitenkaan kovin oleelliselta. Mitä väliä sillä on, jos taiteilijahahmo on puhdas taitelijan luomus. Ongelma ehkä tässä vaiheessa oli se, että Waitsin musiikki ei ollut tarpeeksi vahvaa, ihmisiä kiinnosti enemmän artisti itse. 80-luvulla tilanne muuttui Waitsin alkaessa tuottaa järisyttävää musiikkia, joka kantoi sellaisenaan, taustalla oleva tekijä jäi epäoleelliseksi. Hoskyns kirjoittaa tässä vaiheessa suhteellisen kriittisesti Waitsin varhaistuotannosta, mutta yllättäen kirjan loppupuolella hän päätyy pitämään 70-luvun levyjä miehen syvällisimpinä.
Hoskyns on samaa mieltä useiden Waits-arvioijien kanssa, käännekohdassa kaiken takana oli nainen. Waits tapasi tulevan vaimonsa Kathleen Brennanin 1980 30-vuotiaana ja kaikki muuttui. Brennanilla ei ollut musiikkitaustaa, hän oli Coppolan elokuvayhtiön käsikirjoitustoimittaja. Silti Brennan tutustutti Waitsin mm. Captain Beefheartin ja Harry Partchin musiikkiin, mikä johti Waitsin uuteen lyömäsoitinvoittoiseen saundiin. Waitsin sävellyksetkin paranivat, vaikea sanoa mikä oli Brennanin vaikutus niihin. Elokuvallinen ilmaisu tuli laulujen lähtökohdaksi ja levy-yhtiökin vaihtui Islandiksi. Kurt Weillia Waits ei väitä Hoskynsin mukaan kuulleensa, ennen kuin muut huomauttivat Waitsin uusien kappaleiden muistuttavan Weillia. Swordfishtrombonesia ja Rain Dogsia Hoskyns alkuhymistelyjen jälkeen vähättelee. Tyypillinen piirre brittiläisille elitistisille pop-journalisteille. Se ei voi olla hyvää, jos muut tykkäävät.
Rain Dogsin jälkeen oma Waits-innostukseni lähti väistämättä hiipumaan teatteriprojektien heijastuessa liikaa Waitsin musiikkiin. Frank's Wild Years oli vielä lähes samaa tasoa edeltäjiensä kanssa, mutta viiden vuoden tauon jälkeen ilmaantuneet Bone Machine ja Black Rider jäivät etäisiksi. Mielenkiintoisia ensi kuulemalta, mutta harvoin olen uudelleen niitä kuunnellut. Waitsin innostus megafoniin ja teollisuusmeteliin meni överiksi. Sitä ilahduttavampi oli vuoden 1999 Mule Variations, ehkä Waitsin uran paras levy, jossa kaikki parhaat ainekset tasapainoisesti kiteytyivät. Mule Variations on Hoskynsinkin mieleen, mutta se on vain paras levy "Asylum-vuosien jälkeen". Joissakin asioissa Kathleen-katalyytin käynnistämä muutosprosessi kesti kauemmin. Hoskynsin mukaan Waits pisti korkin kiinni vasta 1992 ja on ollut sen jälkeen tuttu näky Petaluman ja Sebastopolin AA-kokouksissa. Waitsit muuttivat Pohjois-Kalifornian maaseudulle 1990 muutaman vuoden Manhattan- ja Los Angeles -jaksojen jälkeen. Maailmankuulun kulttimuusikon karusta elämästä kertoo paljon se (Hoskynsin mukaan), että Rod Stewartin niljakas Downtown Train -koveri piti Waitsin perheen leivänsyrjässä kiinni koko 90-luvun.
Hoskynsin ote kirpoaa pahasti 80-luvulla, teksti kuvailee löysästi levyjä ja kiertueita innostumatta oikein mistään. Bob Segerin Waits-faniudesta Hoskyns tarjoilee tarpeettoman töykeän anekdootin. Waitsin elokuvaroolit Hoskyns käy orjallisesti läpi, vaikka niissä ei ole mitään oleellista Waits-musiikintekijän kannalta, pari Waitsin soundtrackiäkin ovat marginaalikamaa. Hoskyns kirjoittaa niinikään paljon Waitsin teatteriprojekteista Robert Wilsonin ja William Burroughsin kanssa, 90-luvun alussa Hampurissa ja 00-luvun alussa Kööpenhaminassa. Nämä osat eivät ole kiinnostavia, niin kuin eivät kiinnosta niiden musiikista samanaikaisesti vuonna 2002 julkaistut levyt Alice ja Blood Money. En ole tainnut kuunnella niitä kertaakaan ostoviikon jälkeen. Mielenkiintoisempi tapaus oli 2004 ilmestynyt Real Gone, Mellencampin tavoin Waits kritisoi rankasti Bushin politiikkaa ja yritti syleillä hiphopia, ilmeisesti poikansa vaikutuksesta. Kohtuullista jälkeä, mutta ei päässyt lähellekään Mule Variationsin tasoa. Hoskyns pitää Waitsia tässä vaiheessa omien ideoidensa tylsänä kierrättäjänä. Hoskyns ei innostu vuoden 2006 Orphans-boksistakaan, kolme levyä outtakeja ja muuta sälää 20 vuoden ajalta oli jaoteltu mielenkiintoisesti. Brawlers sisälsi nopeampaa rokkia (Brennanin luokittelun mukaan grim reapereitä), Bawlers balladeja (grand weepers) ja Bastards lähinnä kovereita ja muuta epämääräistä. Itse pidän Brawlersia yhtenä Waitsin parhaista levyistä. Hoskynsin nirsoilu vuoden 1980 jälkeisestä tuotannosta tuntuu nousevan antipatiasta Yoko On.., öh, Kathleen Brennania ja tämän niukkaa julkisuuspolitiikkaa kohtaan. Muita perusteluja on vaikea löytää. Hoskyns ei edes arvioi levyjä kokonaisuuksina, listaa vain lopuksi 40 suosikkikappalettaan, joista puolet on ajalta ennen Brennania. Ykkösenä on hämmentävästi Waltzing Mathilda -variaatio Tom Traubert's Blues vuodelta 1976. Hieno biisi, mutta ei sitä voi mitenkään tuotannon huipentumana pitää. Loppujen lopuksi Hoskynsia käy hieman sääliksi, projekti tuntuu kääntyvän turhaksi, mitään uutta oleellista Waitsistä ei löytynyt. Sinänsä massiivinen kirja on kuitenkin Waits-fanille mielenkiintoista luettavaa. Eikä tarina tähän lopu, 62-vuotias Waits julkaisi syksyllä uuden levyn Bad As Me, jota en ole vielä kunnolla ehtinyt kuuntelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti