Olutnautiskelija, hophedonisti, kulkumies. Huomioita myös jalkapallosta, kirjoista, elokuvista ja musiikista.
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
Donald Siegel: Madigan
Huippuohjaaja Siegelin teos vuodelta 1968 on mielenkiintoinen siirtymäkauden elokuva. 60-luvun viihteellinen neonoir yhdistyy 70-luvun ironiaan ja kyynisyyteen. Russell Mettyn kuvaus tuottaa mahtavan realistista miljöötä New Yorkista, autot, katunäkymät, ravintolat, talvisen Coney Islandin rannat. Miehillä vielä hatut päässä, mutta Hill Street Bluesin hajaantunut neuroottinen kiihkeys on jo lähellä. Irlantilaisen ja italialaisen perinteen viimeisiä aikoja ennen tilanteen leviämistä käsiin Scorsesen kuvaamalla tavalla. Elokuva on visuaalisesti hyvin samanlainen kuin Siegelin kolme vuotta myöhempi San Francisco -leffa Dirty Harry. Näyttelijäsuoritukset ovat tahmeaa vanhaa Hollywoodia, Richard Widmark ja Henry Fonda ovat molemmat aika jäykistelevässä kunnossa. Poliisien perhekuviot todella teennäisesti kuvattuja, varsinkin Inger Stevens aivan väärässä leffassa. Ron Costan musiikki vetää myös menneisyyden puolelle ja mustalistalaisen Abraham Polonskyn käsikirjoitus jää hieman puolitiehen, mutta loppuratkaisu lähenee jo Chinatownin henkeä. 80-luvulla ensi kerran nähtynä pidin Madigania melko vaatimattomana, mutta nykynäkemyksen laajemmassa kontekstissa arvioituna kyseessä on kirkas merkkiteos. Kuvausten aikana oli ongelmia Harlemissa, osa elokuvasta on kuvattu Los Angelesissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti