Kohta 73 vuotta sitten Ilmestyskirjan Punainen Ratsastaja saapui Suomussalmen Juntusrantaan. Mainetta kerännyt historiantutkija Keskisarja (s. 1971) oli päättänyt, että ainakaan talvisotaan hän ei koske. Mieli muuttui toistuvaksi kesänviettopaikaksi osuneella Suomussalmella ja tutkimuksen kohteeksi osui kaikkein kolutuin polku, suomalaisen sotahistorian maineikkain taistelu Raatteen tiellä.
Henkilökohtaisesti kiinnostavasti Keskisarjan lähteisiin kuuluu Juntusten sukukirjan kakkososa. Suomussalmen oloja taustoittaessa Keskisarjan keskeisimpiä hahmoja on Antti-Kristus, 1884 Juntusrannalla syntynyt punainen saarnamies Antti Juntunen. Oma isoisäni syntyi 1888 Hyrynsalmen Oravivaarassa, joten olen Kainuun Juntusten eteläisempää haaraa ja esim. talvisodan aikana Ruhtinansalmen Toimeenpanevassa Komiteassa vaikuttaneet Juntuset eivät ole (lähi)sukulaisiani. Antti-Kristus lähti 1905 Amerikkaan, Michiganin Kuparisaarelle, jossa sattumoisin kävin pari vuotta sitten fiilistelemässä. Koettuaan uskonnollisen herätyksen Juntunen jätti vaimon ja kuusi lasta oman onnensa nojaan 1923 ja palasi Juntusrannalle. Muista hengen miehistä poiketen Antti-Kristus uskoi vain kommunistien pääsevän taivaaseen ja ennusti Punaisen Ratsastajan tulevan rajan takaa kostamaan Pedon Merkkiä kantaville suojeluskuntalaisille. Saarnat kiinnostivat Etsivän Keskuspoliisin, siis ohranan, Kajaanin osaston aluepäällikköä Urho Kekkosta, joka Harley-Davidsonillaan kävi pari kertaa Juntusrannassa ottamassa tuntumaa profeettaan. Kekkonen heitti Antti-Kristuksen muutamaksi kuukaudeksi Kajaanin tyrmään, ilman varsinaista syytettä. Kuten Keskisarja toteaa, Kekkonen ei ollut ihmisoikeusjuristi. Myöhemmin Antti-Kristus kävi rajan takanakin Petroskoissa lusimassa, mutta ei nähnyt paraatipaikalta ennusteensa toteutumista. 30.11.1939 Juntunen oli poikkeusasetuksen nojalla turvasäilössä.
Keskisarja kuvaa Raatteen tien vaiheita heti rakennusvaiheesta 1915 asti. Mielenkiintoinen on Vienan valkoinen kansannousu tammikuussa 1922, jota johdettiin Suomussalmen pappilasta Raatteen tien kautta. Punapäällikkö Toivo Antikainen murskasi kapinan hiihtojoukoillaan Kiimasjärvellä, taistelusta tehtiin Neuvostoliitossa 1930-luvulla jopa elokuva, jonka Keskisarja vaikuttaa nähneen. Keskisarja näkee Antikaisen hiihtojoukoissa samaa otetta kuin Raatteen tielle koukkaavissa suomalaisjoukoissa 18 vuotta myöhemmin.
Talvisodan kohdalla Keskisarja käy luonnollisesti läpi kaikki Suomussalmen taistelut, ei pelkästään Raatteen tien supermotin tuhoamista. Esitys on kirkkaasti selkein lukemistani, Keskisarja pitää kokonaisuuden hyvin hallussa, vaikka keskittyykin yksittäisen taistelijan tuntemuksiin. Hyvänä esimerkkinä kirjan tyylistä Keskisarja toteaa 24-vuotiaan vänrikki Martti Elon vastuualueen leveyden Juntusrannassa olleen 80 km, sama kuin puolalaisilla kenraaleilla muutama kuukausi aiemmin. Elo otti vastaan 40 miehellä puna-armeijan divisioonan. Erityisesti Ryhmä Suden taistelut Kuusamontiellä valottuvat nyt lopulta itsellenikin, aiemmin niitä on ollut vaikeampi hahmottaa. Kartat eivät ole erityisen yksityiskohtaisia, mutta kerrankin selkeitä, suomalaisissa sotakirjoissa on aina joutunut päivittelemään karttojen surkeutta. Keskisarja korostaa 163. Divisioonan karkaamista suurena kolonnana Suomussalmen rauniokeskuksesta pitkin Kiantajärven jäätä. Siilasvuon ja Susitaipaleen yhteistyö oli olematonta miesten vihanpidon takia, mitään kommunikaatiota ei ollut. Keskisarja väittää jääreitin tulleen yllätyksenä niin Susitaipaleelle kuin Siilasvuon neroksi julistetulle esikuntapäällikölle Alpo Marttiselle.
Mukavasti Keskisarja puhkaisee muutaman Raate-myytin. Tielle tuhottu 44. Divisioona oli ukrainalainen, eli siis talvioloihin sopeutumatonta porukkaa. Miten on sitten mahdollista, että muutamaa vuotta myöhemmin saksalaisia ja romanialaisia paleltui laumoittain Ukrainan hyytävässä talvessa? Mitään pullamössöpoikiakaan eivät ukrainalaiset olleet, Stalinhan järjesti 1930-luvun alussa Ukrainaan sellaisen nälänhädän, jollaista pettuleipäpitäjä Suomussalmellakaan ei ole koskaan nähty. Kaiken huipuksi Keskisarja kyseenalaistaa koko Raate-termin, tämän suunnan taistelujen painopiste olikin Suomussalmen ja Kuhmon välisellä päätiellä, ei rajalle johtavalla Raatteen tiellä. Venäläisten kannalta kyse oli tietysti Raatteen tiestä, koska heidän ainoa huoltoreitti tuli sieltä. Siilasvuon esikuntakin puhui Kuhmon tiestä.
Puna-armeijan selustaan jäi lähes 1700 suomussalmelaista siviiliä. Sinne muodostuneesta ns. Juntusrannan kommuunista Keskisarja kirjoittaa paljon, aiheestahan on tehty mm. Donnerin tuottama elokuva Kainuu 39. Ehkä asetelmasta ei erityisesti uutta irtoa, mutta Oskari Tapion tappoon johtavat vaiheet Keskisarja valottaa hyvin. Muutama heikkolahjainen syrjäseudun vakoojaksi tunnustautunut teloitettiin pikaoikeudessa Kajaanin Matinmäen soramontulla. Keskisarja epäilee vastaavaa tapahtuneen enemmänkin, mutta varsin maltillistahan toiminta oli vuoteen 1918 verrattuna.
Kaiken kaikkiaan erinomainen kirja ja sopii hyvin myös Suomussalmen tapahtumiin ensi kertaa tutustuville. Kuvitus on niukkaa, mutta pysäyttävää. Keskisarja vihjaa, että Raatteen voiton jälkeen Siilasvuon joukot olisi pitänyt siirtää Kannakselle eikä Kuhmon motteja purkamaan. Suomen kohtalo ratkaistiin kuitenkin siellä. Ehkäpä niin, mutta tuskin lopputulos olisi muuksi muuttunut. Keskisarjan kuvatessa Juntusrannan talojen kuntoa venäläismiehityksen jäljiltä mieleen tulee kuitenkin, että torjuntavoitolla Suomussalmella oli pysyvää merkitystä, ajatellen omaakin elämääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti