Peter Ames Carlin: Bruce

Newjerseyläisestä musiikintekijästä Bruce Springsteenista on kirjoitettu huomattava määrä kirjoja ja oma kokoelmani on luultavasti Suomen kattavimpia. Varsinaisia täysimittaisia elämäkertoja ei kovin paljoa ole, sisäpiiriin kuuluva/kuulunut Dave Marsh teki 1979/1987 pari ylistävää painosta ja 90-luvun lopulla Christopher Sandford tarkasteli miestä etäämpää, hieman ristiriitaisin tuloksin. Tänä vuonna tarjolla on ainakin kaksi uutta elämäkertaa, joista Ames Carlinin teos päätyi ensin luettavaksi. Marshin teosten tapaan Carlin on päässyt yhteistyöhön kohteen kanssa ja saanut siis suoraa aineistoakin, ilmeisesti veto-oikeutta ei kuitenkaan Springsteenillä. Carlin panostaa alkuvaiheisiin, startataan jopa Brucen isovanhempien vaiheista 1920-luvulta ja kirjassa ollaan edetty sivulle 122, reilusti yli neljäsosan, ennen kuin päästään koesoittoon John Hammondin toimistoon 1972. Carlinin ansiota on Springsteenin varhaisten bändien, Castilesin ja varsinkin Child/Steel Millin vaiheiden kuvaus, näin tarkkaa selvitystä en muista aiemmin lukeneeni. Mielenkiintoisia yksityiskohtia tipahtelee. Child olisi päässyt Woodstockiin esiintymään, mutta aiemmin sovittu kiinnitys Jersey Shoren baariin esti legendan syntymisen jo mutafestivaalilla. Janis Joplin yritti kiihkeästi päästä samaan sänkyyn bongattuaan 19-vuotiaan Brucen keikallaan, mutta sankari pakeni paikalta. 1971 Patti Scialfa ilmaantui jo 17-vuotiaana Dr. Zoom and the Sonic Boomin koelaulutilaisuuteen. Yksi varhaisista tyttöystävistä kertoo Springsteenin kohdelleen häntä väkivaltaisesti. Sandyn ja Rosalitan reaalipuolen esikuvaksi Carlin nimeää Diane Lozito -nimisen neidon. Mike Appelin roolia Carlin ylistää, sehän on nykyään Springsteenin leirin virallinenkin kanta.

Syksyllä 1975 Springsteen ja E Street Band tekivät neljä keikkaa Lontoossa, Tukholmassa ja Amsterdamissa. Sen jälkeen he palasivat Eurooppaan vasta 1981 ja suurin syy oli cheeseburgerien heikko saatavuus Euroopassa. Carlin on erityisen innostunut Springsteenin junk food -kulinarismista ja aiheesta irtoaa useampi hauska anekdootti. Odotetusti Carlin keskittyy levyjen äänitysdramatiikkaan studioissa ja itse musiikin analysointi jää vähemmälle. Vuoden 1973 jälkeisistä tapahtumista Carlinilla ei juuri ole uutta tarjolla. Springsteenin henkisiä epätasapainovaiheita Carlin korostaa aiempia näkemyksiä enemmän, esim. Nebraskan jälkimainingeissa 1982-83. Steven Van Zandt ei tiedä onko Bobby Jean kohdistettu hänelle, suomalaistyyliin asia ei kuulemma ole tullut puheeksi. Vuodesta 1984 eteenpäin Ames Carlin käy asiat läpi rutiinilla ja kursorisesti, tämän olisi melkein voinut jättää pois kokonaan. Loppuun asti väännetään, Clarence Clemonsin viimeiseen hengenvetoon ja Wrecking Ball -kiertueelle asti, mutta tarina ei olennaisesti syvene. Ei siis mikään ihmeellinen lukukokemus, mutta hauska oli jälleen kerran käydä saaga läpi.