Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni

Pahalla viiveellä sain luettua Antti Tuomaisen esikoisen vuodelta 2006. Veljeni vartijasta tuttu kovaksikeitetty tyyli on jo tässä valmiina, mutta kyseessä on (pääosin) perinteisempi kostotarina. Minä-muotoisen wannabe-tappajan moraalisissa pohdinnoissa on heti jopa Dostojevskin Raskolnikov-kaikuja. Helsingin miljöö on yhtä tiheää kuin myöhemmissäkin teoksissa. Viittauksia alan merkkiteoksiin, This Gun for Hire, Ken Bruen, Pelecanos, John Harvey, hieman epäuskottavasti peilattuna päähenkilön muihin piirteisiin. Kahvia juodaan hillittömästi, AA-kokouksissa Anto Bernhard (sic!) -niminen protagonisti ramppaa yhtä tiuhaan kuin Dave Robicheaux James Lee Burken bravuureissa.  Huuruisimmissa viinakohtauksissa on 50-lukulaista vetoa, David Goodisia tai Charles Willefordia. 

Pohdiskelua on ehkä liikaa, romanssin rakentelu ei oikein nivoudu, tarina ei lähde rullaamaan. Sama hän-pronominin korvaaminen se-sanalla kuin Parantajassa, kyseessä on selvästi Tuomaisen harkittu tehokeino. Kieltämättä suomenkielisen dialogin sidelauseissa "hän" kuulostaa jotenkin teennäiseltä ja kermaperseiseltä, se ei ole yhtä iskevä kuin amerikaksi he/she. Toimii tässä tyylipuhtaassa noirissa paremmin kuin Parantajan dystopiassa. Huumoria ei paljon ole, mutta tosi-tv -firman toimitusjohtajan poskettomista ideoista mustaa variaatiota irtoaa. Loppuratkaisu on suhteellisen hallittu, mutta kokonaisvaikutelma ei ole aivan tarpeeksi täyteläinen. Ei missään nimessä mitään harjoittelua, täysi ammattimainen fiilis tässä heti on, mutta Veljeni vartijassa tyyli, tarina ja sisältö olivat paremmin tasapainossa.