Lähestyvän Madridin reissun takia ajattelin lukea jonkin romaanin, joka sijoittuu kaupunkiin. Pienellä googletuksella löysin tämän Maríasin teoksen, jonka piti olla jopa rikosaiheinen. Teos oli suomennettukin ja pokkariversio löytyi netistä parilla eurolla. Tuntuu jotenkin keinotekoiselta lukea englanniksi käännettyä alunperin espanjankielistä teosta, vaikka Hausjärven renessanssimies DeGarre niin kuuluu tekevänkin. Ehkä englanniksi kääntävät ovat ammattitaitoisempia, tai ainakin DeGarre osaa englantia minua paremmin ja välttää tulkintaongelmat lukuvaiheessa. Anyway, Maríasin kirjan suomennos päätyi luettavaksi saman tien. Originaali ilmestynyt jo 1992.
Jos Marías on päättänyt tehdä rikosromaanin, niin ainakaan amerikkalainen hard-boiled fiction ei ole ollut hänen tyyli-ihanteensa. Valkoinen sydän pukkaa pitkää lausetta, loppumattomia kappaleita, raskasta lörpöttelevää tajunnanvirtaa. Kyllä minäkin luin nuorena poikana Claude Simonia ja Marcel Proustia, mutta sittemmin päätin keskittyä hyvään kirjallisuuteen. Avaus on suhteellisen tiheä takauma kertojan sukuhistorian traagiseen itsemurhaan ja varsinainen tarina käynnistyy aika tehokkaasti häämatkalla havannalaisessa hotellissa, salakuuntelua viereisestä huoneesta. Teemana on alusta alkaen tuoreen sulhasen epäröinti avioliiton satamaan purjehtimisen merkityksestä. Huvittavasti sivuaa hieman Flynnin Gone Girlin asetelmia, näin yllättäen jouduin perehtymään heinäkuun helteillä avioliittoproblematiikkaan, mutta tyystin toisenlainen Maríasin kirja on. Avioparin molemmat jäsenet ovat tulkkeja ja Maríasin teksti rönsyilee pahasti parodioimaan tulkin työn absurdismia, kovin tylsää luettavaa imho. Odottamaani Madridin miljöökuvausta ei koskaan saapunut. Päähenkilön isä on töissä Pradon taidemuseossa ja siinä on aihe loppumattomiin jaaritteluihin taidebisneksestä. Boring, boring. Lopussa on taas lievää tiivistymistä, mutta se on liian myöhään liian vähän. Todella harmittava pettymys koko kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti