Ennennäkemätöntä Hällströmiä sodan jälkeiseltä kaudelta. Kuvaaja Töyri ja ohjaaja itse olivat taatusti kyylänneet silmä kovana ajan amerikkalaisia film noireja, niin selvää vaikutusta sieltä on irronnut. Itse tarina on hauskasti käänteinen Teuvo Tulion syntiinlankeemustragedioille. Nyt lähdetään katuojasta liikkeelle ja päädytään pakomatkalla yllättäen maaseudun pastoraaliseen idylliin.
Elokuva ei tunnu käynnistyvän millään, musta kangas ja paisutteleva musiikki mylvii minuuttitolkulla. Musiikki on muutenkin ylikorostettuna elokuvassa, hillitympi satsaus olisi parantanut kokonaisuutta. Kun lopulta päästään liikkeelle, niin mennään heti suoraan asiaan. Härmänoirin tihein avaus? Eero Leväluoman raskasluominen sutenööri kouluttaa nyrkein Laila Jokimon rakkausammattilaista. Jokimo on minulle uusi kasvo ja todella säkenöivän vakuuttava. Ääni pätki varsinkin alkupuolella pahasti, ehkä siksi Hällström tuntui luottavan mykkäleffan keinoarsenaaliin, dialogia ei harrastettu juuri ollenkaan ensimmäisen vartin aikana. Prostituutiokuviot karkaavat nopeasti käsistä, kaupungissa vieraileva tukkipäällikkö joutuu ryöstömurhan kohteeksi ja pakosalle Tampereelle on lähdettävä. Hitchcock-tyyppistä ahdistusta pikajunassa pohjoiseen. Tähän asti siis kaikki upeaa ja katsoja voi vain haukkoa henkeään. Valitettavasti maalla ote löystyy pahasti perinteisemmän kolmiodraaman ja jopa puskafarssin suuntaan. Menneisyyden varjot eivät kuitenkaan jätä rauhaan ja loppukuvioissa on tyylikästä symmetriaa. Loppupuolen säväyttävintä antia on Laila Jokimon ja Maire Hyvösen saunakohtaus, joka vedetään reippaan asianmukaisesti ilman vaatteita. Suomi-leffassahan tämä ei ole mikään suuri harvinaisuus, mutta ulkomaiden markkinoilla näin rivo porno herätti ansaittua huomiota. Ajan Hollywoodissahan tällainen olisi ollut täysin out of question. Siis todella positiivinen yllätys, vaikka heikkojakin aineksia kokonaisuudessa on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti