Nimikappale avaa levyn. Springsteen levytti Tim Scott McConnellin biisin jo 1996 Blood Brothers –EP:lle. Sitä tulee kuunneltua hyvin harvoin, nyt se tuntuu varsin näppärältä no-nonsense -rockilta. McConnellin alkuperäistä en tunne. Uuden äänityksen sovitus vaikuttaa aluksi samantyyppiseltä suuren orkesterin akustisvoittoiselta jyräykseltä kuin monet Seeger- levyn tuotannot. Teksti tuo mieleen Joe Elyn melankolisen klassikon I Had My Hopes Up High vuodelta 1977, tosin kovin erilainen kappale on kyseessä . Springsteenin uusi High Hopes kasvaa toistuvilla kuunteluilla, ihan kelpo suoritus, vaikka tykkään Lofgrenin kitarasta enemmän 1996-versiossa.
Kakkosbiisi Harry’s Place on alunperin kirjoitettu vuoden 2002 The Rising –levylle. Elokuvamusiikkia, lähes noirahtavaa gangsteriotetta, Clemonsin saksofoni mukana. Muistuttaa tunnelmaltaan vuoden 1992 The Big Muddya, miksei myös jo Born to Runin fiilistelyä Meeting Across the River. Tom Waits –tyylistä rikottua laulusuoritusta, ehkä levyn paras ennenjulkaisematon kappale. Kappaleen tekstiä on verrattu Elmore Leonardiin, mutta George V. Higgins voisi olla parempi verrokki. American Skin vaikuttaa vähemmän intensiiviseltä ja etäisemmältä kuin aiemmin julkaistu live-versio. Lopussa massiivisempaa orkestrointia, rummut iskevät hyvin ja Morellon kitarassakin on voimaa. Springsteen sai aikoinaan tästä kappaleesta kovaa kritiikkiä mm. NYPD:n taholta, mutta itsepäisesti näyttää haluavan pitää laulua esillä.
Levyn toinen koveri Just Like Fire Would on itselleni todella tuttu, hankin australialaisen punk-bändi The Saintsin punk-kauden jälkeisen levyn All Fools Day tuoreeltaan 1986. Just Like Fire Would on levyn ehdoton suosikkini ja kuuntelen sitä säännöllisesti esim. juostessa. Springsteen esitti kappaletta livenä viime vuonna Australiassa, ilmeisesti Morellon vaikutuksesta. Äänitetty versio on varsin uskollinen alkuperäiselle, mutta ei tavoita Chris Baileyn kiihkoa, puhaltimiakin on sovituksessa turhan säästeliäästi. Saintsin originaalissa niitä paisutellaan lähes Waterboys-tyyliin. Down in the Hole avaa levyllä viiden outtaken jakson, kyseessä ei siis ole versio Waitsin Way Down in the Holesta. Waits-tyylistä gospel-laulua tässä kuitenkin aluksi on, mutta sitten lähtee rullaamaan I’m On Firea muistuttava syntetisaattoririffi. Mukana vainajista sekä Clemons että Federici, kinkkinen fiilis, muttei kehity kunnolla. Heaven’s Wall on vauhdikkaampaa gospel-variointia Raise Your Hand –hengessä. Tämäkin rullaa, mutta väkinäisesti, jotenkin laiskaa hypnoottisuutta. Morellon kitara herättää parhaimmillaankin ristiriitaisia tuntemuksia.
Frankie Fell in Love on “more like it”, klassisempaa helkkyvää Springsteen-soundia. Levyn ehkä paras sävellys, laulusta puuttuu voimaa, mutta tiiviinä lyhyenä puristuksena toimii hienosti. Lyriikassa Einstein ja Shakespeare ottavat olutta ja Springsteen ottaa selvästi kantaa, kumpi herra on hänelle läheisempi. Paljon onnistuneempi kappale kuin Morellon kitaroimat. This Is Your Swordissa on Rising-fiilistä irlantilaisessa kontekstissa, tavanomaista modernia Springsteen-tuotantoa, mutta ei parhaita, kumisee hieman tyhjästi. Hunter of Invisible Game tarjoilee runollista tekstiä, mutta sävellyksenä heikompi, Bacharach-paisutuksissaan muistuttaa pahamaineista Queen of the Supermarketia.
Uusi versio vuoden 1995 minimalistisesta The Ghost of Tom Joadista on Morellon osallistumisen kannalta levyn keskeisin kappale. Rage Against the Machine koveroi aikoinaan biisin ja tässäkin Morello laulaa puolet tekstistä. Versio on raskaalla kitaralla vedetty, muistuttaa live-tilannetta, mutta laulu halllitsee tätäkin versiota. Lopussa Morello pääsee irti, kappaleessa kuuluu jopa samankaltaista papatusta kuin Jimi Hendrixin viimeisellä keikalla Fehmarnin saaren hirmumyrskyssä, kyseisessä Love and Peace -festivaalissahan legendan mukaan lauloivat konetuliaseetkin. Hauskaahan tämä on, mutta hieman lapsellista.
Springsteen ottaa kuitenkin levyn lopussa aloitteen vielä itselleen. Mies on joutunut viime vuosina värkkäilemään paljon jäähyväislauluja. The Wallin idea on jo 90-luvulta, taustalla Iron City Houserockers –mies Joe Grushecky. Vietnamin sota on Springsteenin avainkokemus, vaikka mies ei siellä käynytkään. Hän palaa siihen aina uudelleen ja The Wall muistelee 1968 Vietnamissa kadonnutta Walter Cichonia, joka oli Springsteenin arvostama Jersey Shore –rokkari. The Wall muistuttaa Danny Federicille omistettua The Last Carnivalia, mutta on vielä intiimimpi. Robert McNamara syyllistetään harvinaisen selväsanaisesti. Kauniisti soiva kornetti viimeistelee hienon kappaleen. Mutta vielä hienompi on päätöskappale Dream Baby Dream, versio syntikkapopduo Suiciden kappaleesta vuodelta 1979. Muistan lukeneeni 80-luvun puolivälissä Springsteenin haastatteluja Rolling Stonesta, jossa hän hehkutti toistuvasti Suiciden miehiä Martin Reviä ja Alan Vegaa. Arvostus on siis pitkäaikaista, mutta näkyy julkaisuna vasta nyt. En tuntenut originaalia, mutta kuuntelin senkin nyt. En tykkää kyseisestä tyylilajista, mutta Springsteen tekee omasta versiostaan täysin omannäköisensä. Voisi luulla, että kyseessä on Springsteenin oma instant-klassikko. Suoritus on yksinkertainen, mutta voimakas, kaunis ja lopultakin intensiivinen.
Kokonaisvaikutelma on tietysti varauksellinen ja ristiriitainen. Paljon hyvää tavaraa, mutta väistämättä keräilyerän tunnelma on päällimmäisenä. Tämä muistuttaa enemmän Tracks-tyyppistä outtake-kokoelmaa kuin temaattisesti yhtenäistä Springsteenin tyypillistä studiopuristetta. Springsteenin Morello-innostus on varmaan vilpitöntä, mutta omasta mielestäni Morellon soundi jää päälleliimatuksi. Ehkä parempi ratkaisu olisi ollut julkaista outtaket omana levynä ja Morello-revittelyt livetallenteena. Mutta hyvä näinkin, laadukasta tavaraa tarjolla joka tapauksessa. Toivottavasti tämä kuitenkin jää välityöksi ja tulossa on vielä temaattisesti yhtenäistäkin materiaalia. Ehkä studiokokeiluja voisi samantien nyt jo vähentää ja luoda ryhdikkäämpi linja silläkin suunnalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti