Olutnautiskelija, hophedonisti, kulkumies. Huomioita myös jalkapallosta, kirjoista, elokuvista ja musiikista.
sunnuntai 7. syyskuuta 2014
Tom Petty and the Heartbreakers: Hypnotic Eye
Tom Petty teki 2006 hienon soololevyn Highway Companion, mutta 2010 ilmestynyt Heartbreakers-albumi Mojo oli pettymys. Blues-vaikutteinen kama oli jokseenkin tylsää, en jaksanut siitä blogiinkaan kirjoittaa. Taas neljän vuoden odotus ja nyt uutta materiaalia käsissä. Levyllä onneksi mittaa vain 45 minuuttia, se on klassinen rock-vinyylialbumin kesto, nykyään levyistä tehdään aivan liian usein liian pitkiä.
Mahtipontisesti nimetty American Dream Plan B avaa pelin. Kitaraa, perusmättöä, nasaali ääni, uhmaa. Hieman samaa tyyliä kuin Pettyn 70-luvun debyyttilevyissä. Soolon alussa hieman akustista kitaraa, sitten Mike Campbellin maukasta sähköistä. Erinomainen startti. Fault Lines melkein pistää paremmaksi, klassinen Petty-kappale on puoleksi kreditoitu Campbellille. Hienot tekstit, yksinkertaisia, mutta tehokkaita kielikuvia. Tämä voisi olla esim. vuoden 1981 Hard Promises -levyltä. Red River tarjoaa raskaampaa riffiä, mutta itse sävellys brittityylisempää. Rullaa hienosti, tulee mieleen Springsteenin myöhemmän kauden tuotokset. Full Grown Boy on mellotronilla ryyditettyä lounge-jazzia kevyesti keinahdellen. Pehmentää hienosti tunnelmaa kolmen rokkaavamman palan jälkeen.
All You Can Carry on apokalyptista dystopiaa, tässäkin Springsteen-kaikuja esim. Magic-levyn Gypsy Bikerista. Aiemmassa Red Riverissä mainitaankin Gypsy Town. Silti All You Can Carry on ehkä edeltäviä kappaleita heikompi, ei oikein kehity täyteläiseksi. Power Drunk on hitaammin hiipivää keskitien rockia. Vihaisempaa tekstiä, mutta sävellyksenä tavanomainen. Forgotten Man parantaa tahtia kahden keskitasoisen esityksen jälkeen. Hieman kantrahtavasti helkkyvä teos muistuttaa monin tavoin useita Pettyn vanhempia kappaleita ja se ei ole mikään moite. Yksinkertaista taas, mutta tarttuvaa ja syvällistäkin. Ei tosin niin vaikuttava kuin Bob Segerin Feel Like a Number, jota hienoisesti muistuttaa. Sins of My Youth on toinen jazz-kipale, taas kolmen nopeamman jälkeen. Selvää draamallista rytmitystä havaittavissa. Näppärästi lipuu tämäkin.
Loppusuoran käynnistää U Get Me High, levyn uusin kappale, äänitetty tämän vuoden tammikuussa. Suurin osa levystä purkitettu 2013, useissa sessioissa. Petty soittaa oikeassa kanavassa soolokitaraa, Campbell vasemmassa. Hyvin rullaa, vaikka keskitason Petty-biisi kyseessä. Seuraavaksi sitten vanhin äänitys, Burnt Out Town on elokuulta 2011. Yllättäen bluesia, mutta tuskinpa sentään Mojolta pois raakattu teos. Tämä on hieno esitys, möreämpää laulamista. Ei ehkä sovi kunnolla kokonaisuuteen, mutta tykkäsin kyllä. Levyn päättää matalasti jytisevä hallittu Shadow People, sävellys muistuttaa All You Can Carrya, mutta nyt homma saadaan tiheämmäksi ja tekstikin on ytimekkäämpi. Tekstin maininta 21st Century Man voisi olla viittaus T.Rexin 20th Century Boyhin, tai sitten ei.
Muutaman kuuntelun perusteella ei voi lopullista tuomiota asettaa, mutta vahvalta tämä tuntuu. Tuskin kohoaa vaikkapa Damn the Torpedoesin tai Into the Great White Openin tasolle, mutta Petty on todellakin voimissaan edelleen. Petty ja Heartbreakers on parhaillaan USA:n kiertueella. Olen samaan aikaan ensi kuun alussa Denverissä Red Rocks Amphitheater -keikkojen aikana, mutta lippuja on luultavasti mahdotonta saada. Olin 23.9.1987 Helsingin jäähallissa, kun Petty and the Heartbreakers lämmittivät Dylania 45 minuuttia ja soittivat sitten staran bändinä, Petty rytmikitaristina. Kokemus sekin, mutta lähinnä siitä jäi nälkä oikeaan Petty-show'hun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti