maanantai 22. joulukuuta 2014

Sid Lowe: Fear and Loathing in La Liga

Toukokuussa 1973 näin televisiosta kolme jalkapallo-ottelua, joilla oli kauaskantoisia vaikutuksia. Ensin 5.5. Leeds United hävisi Englannin Cupin finaalin altavastaaja Sunderlandille ja minusta tuli elinikäinen Leeds-fani. Suhde vahvistui 16.5. kun Leeds hävisi Cup-voittajien Cupin finaalin Milanille räikeillä tuomarivirheillä. Sitten 30.5. Euroopan Cupin finaalissa Belgradissa Ajax voitti Juventuksen 1-0. Olin nähnyt Ajaxin kaksi aiempaakin voittoa, mutta vasta nyt aloin tajuta Ajaxin pelityylin upeuden. Ajax oli yksi suosikkijoukkueitani viimeistään siitä lähtien, mutta Leedsin kaltaista suhdetta siihen ei syntynyt edes Litmasen aikana. Tilannetta hämärsi Ajaxin supertähden Johan Cruijffin siirtyminen kesällä Barcelonaan. En tiennyt silloin Barcelonasta mitään, mutta samana kesänä kaikkein suurin suosikkipelaajani, vuoden 1972 EM-finaalissa valtavan vaikutuksen tehnyt Günter Netzer siirtyi Borussia Mönchengladbachista Real Madridiin. Real Madridin tiesin hyvin, joukkueella oli 70-luvun alussa valtava legendaarinen maine, vaikka joukkueen kultakaudesta olikin jo yli 10 vuotta aikaa. Olin nähnytkin Real Madridin, vuoden 1971 Cup-voittajien Cupin finaalissa Chelseaa vastaan. Viimeinen 50-luvun legenda Francisco Gento pelasi siinä lähes 38-vuotiaana ilmeisesti viimeisen ottelunsa Madridissa, mutta hän ei jäänyt mieleen. Senkin tiesin, että Leedsin kokovalkea peliasu oli Don Revien valinta 60-luvun alussa kunnianosoituksena Alfredo Di Stefanon ja Ferenc Puskasin Real Madridille. 


Cruijffin takia aloin seurata FC Barcelonaakin, MM-kisojen 1974 jälkeen vielä innokkaammin kun Johan Neeskens siirtyi sinne Cruijffia tukemaan. Hämmentävästi uudet suosikkini Leeds ja Barcelona iskivät yhteenkin 1975 Euroopan Cupin semifinaaleissa. Aloin hahmottaa myös vastakkainasettelua Real Madridin kanssa ja sympatiani kallistui selvästi Barcelonan puolelle. Asetelma ei ollut kuitenkaan selvä, arvostin Realiakin, varsinkin Netzerin takia. 70-luvun lopulla Barcelona oli kuitenkin selvästi yksi kolmesta suurimmasta suosikkijoukkueestani, Leedsin ja Celticin ohella. Barcelonan peliä näin kuitenkin ensi kerran vasta Cup-voittajien Cupin finaalissa 1979. Tässä vaiheessa Cruijff oli jo lähtenyt ja kohta lähtisi Neeskenskin. Barcelona-fanitus huipentui Lontoon Wembleyllä 20.5.1992. Viimeinen Euroopan Cupin finaali pelattiin siellä ja hankin viime tingassa Lontoon lennot, kun selvisi että Cruijffin valmentama Barcelonan "Dream Team" kohtaisi finaalissa Sampdorian. Ottelu oli tietysti loppuunmyyty, mutta Wembleyn ulkopuolelta hankin mustasta pörssistä lipun Sampdoria-kannattajien keskelle. En tarkkaa hintaa muista, mutta kovin kohtuuton se ei ollut, ehkä noin 300 markkaa. Kun Ronald Koemanin vapaapotku upposi jatkoajalla verkkoon, en luonnollisesti näkyvästi tuulettanut, mutta hetki on jäänyt mieleen jalkapalloharrastuksen sykähdyttävimpänä positiivisessa mielessä, ylivoimaisesti. Se negatiivisesti eniten sykähdyttänyt tapahtui sitten tietysti Töölössä viisi ja puoli vuotta myöhemmin.

Barcelona-kannatuksesta huolimatta en ole nähnyt yhtään peliä Nou Campilla. 1999 kävin kyllä stadionin sisällä, mutta reissun aikana ei Barcelona pelannut. Real Madrid on samalla pysynyt koko ajan fokuksessa. Zidanen maali Glasgow'ssa 2002 Mestareiden liigan finaalissa on ehkä paras näkemäni. Bernabeulle hankkiuduin ensimmäisen Galacticon Figon kaudella, marraskuussa 2000 näin La Liga -matsin Las Palmasin vastaan. Bernabeulla kävin vielä uudestaankin 2013, silloin ei tosin peliä siellä.

Real Madridista ja Barcelonasta on kirjoitettu paljon englanniksikin. Sid Lowen uutuus on nimetty gonzomies Hunter S. Thompsonia mukaillen, mutta gonzoilu on tästä kaukana. Kannen mainostekstissä luvataan modernin Espanjan historiaa kahden mahtiseuran vastakkainasettelun kautta kerrottuna. Sellaiseenkaan Lowe ei yllä. Koko El Clásico -kohkaus on oikeastaan saanut vauhtia vasta viime vuosikymmeninä, termikin on muunnos paljon perinteisemmästä Superclásico-kiihkoilusta Buenos Airesin Riverin ja Bocan välillä. Kovin kauas historiaan Lowe ei lähdekään, vauhtiin hän pääsee vasta 50-luvulla kun Di Stefano ja Kubala astuvat näyttämölle. Jonkinlaisena teemana Lowella tuntuukin olevan rintamalinjojen hämärtäminen. Francon joukkueeksi leimattu Real Madrid toimi kuitenkin suhteellisen normaalisti 1936-39 tasavaltalaistenkin hallitsemassa Madridissa, vaikka ei tietenkään pelannut. Barcelonakaan ei aina ole ollut Katalonian itsenäisyyttä ajamassa, johtohenkilöissä oli Francon kannattajia paljonkin. Barcelonan motto "enemmän kuin seura" muotoutui sekin vasta 60-luvun lopulla mm. dekkarikirjailija Manuel Vázquez Montalbánin kirjoitusten kautta ja tuli yleisempään käyttöön vasta Francon viimeisinä vuosina. Cruijffin saapuminen kohotti myös merkittävästi tätä separatistista henkeä.

Lowe korostaa mukavasti László Kubalan roolia. Kubala on varsinkin Suomessa jäänyt aika lailla varjoon, osittain varmaan siksi ettei pelannut koskaan MM-kisoissa eikä Barcelona hänen kaudellaan voittanut Euroopan Cupia. 50-luvulla Kubalaa pidettiin kuitenkin yleisesti Di Stefanon veroisena. Ehkä Kubalan hedonistinen elämäntyyli erotti mestarit, kurinalaisempi Di Stefano pystyi puristamaan Madridin voittoihin. Katkelmallisella tyylillä Lowe luovii, 1960-luvulta ei paljoa irtoa, ei edes Madridin kiehtovasta Yé-yé -ryhmästä. Amancio ja Pirri ovat nykyään harmittavan tuntemattomia. Cruijffista Lowe kirjoittaa enemmänkin, mutta tarinat ovat muualtakin tuttuja. Kohtuullisen hyvin Lowe hahmottaa vielä 80-luvulta Madridin elokuvaohjaaja Almodovar-kytköksisen Quinta del Buitren, vaikka itse korppikotka Butragueno jääkin sivuun. Lowe käyttää tekstissään aika paljon suoria haastattelusitaatteja, joissa esimerkiksi Michel vaikuttaa varsin pettyneeltä uransa saavutuksiin. 90-luvun Dream Teamiin tultaessa Lowen ote kirpoaa ja myöhemmät vaiheet jäävät luettelomaiseksi senttaukseksi, vaikka Guardiolan ja Mourinhon asetelma niin mehukas potentiaalisesti onkin. Galacticos-kauden lopun Lowe ajoittaa aika näppärästi Del Bosquen eroon ja Madridin Al-Qaida -hyökkäykseen.

Futissenttari Lowella on tietääkseni tohtorin tutkinto Espanjan historiasta. Siihen suhteutettuna teksti kulkee mukavasti, vaikka vastakkainasettelun liudentamisen ohella hän ei kovin paljoa uutta tarjoa. Hyviä anekdootteja on mukana. Michael Laudrup ollessaan lähdössä Espanjasta sai ravintolassa kutsun itse Juan Carlosin pöytään. Laudrup kertoo kruunupään olleen tyytyväinen tanskalaisen lähdöstä, koska hän jää silloin taas ainoaksi Espanjan kuninkaaksi. Litmanen saa yhden maininnan Lowen kuvatessa Van Gaalin Barcelona-kujanjuoksua. Toisaalta aika paljon yliopistomieheltä löytyy virheitäkin, jalkapalloilijoiden nimet eivät ole Lowen vahva alue. Barcelona-legenda Neeskensin nimi on kirjoitettu Neeskins joka kerta hakemistoa myöten, Jupp Heynckes on Juup, Uli Stielike Steilike, Bodo Illgner Ilgner, Mario Coluna Colona, Giacinto Facchetti Giancinto, Patrick Kluivert Patrik, Geremi Njitap Nitjap, Christian Panucci Pannucci, Michael Reiziger Reizeger jne. Täysin Lowe ei tunnu sisäistäneen espanjalaisten jalkapalloilijoiden taiteilijanimiä, koska käyttää johdonmukaisesti muotoja Juanito Gomez, Carlos Santillana jne. Pedanttina en myöskään pidä siitä, että Charly Rexachin ja Lobo Carrascon oikeita etunimiä ei Lowe vaivaudu mainitsemaan kertaakaan. Loppujen lopuksi kirja painuu pettymykseksi, paljon näkemyksellisempää otetta odotin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti