sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Sergei Paradžanov: Tini zabutykh predkiv

Olin intohimoisesti elokuvasta kiinnostunut 1980-luvun alussa. Sight and Sound -lehti julkaisi 1982 äänestyksen maailman parhaista elokuvista ja tutkin tuloksia tarkkaan. Sergei Paradžanovin kaksi elokuvaa oli saanut huomattavan paljon ääniä. En tiennyt tekijästä mitään ja pian syykin selvisi, miksi Kekkoslovakiassa ei miehestä paljoa puhuttu. Tässä vaiheessa Paradžanov oli ollut jo vuosikausia Neuvostoliiton vankiloissa. Vapaassa Maailmassa Paradžanov oli Tarkovskin kaltaisessa maineessa, mutta elokuvia en koskaan saanut nähtyä. Paradžanov kuoli 1990, mutta ehti vielä viime vuosinaan tehdä pari elokuvaa, jotka nekin minulle tuntemattomia. Sittemmin Paradžanov on ainakin omasta näkökulmastani ajautunut marginaaliin. Georgiassa syntynyt armenialainen  Paradžanov työskenteli 1960-luvulla Ukrainassa, jossa valmistui tämä läpimurtoteos vuodelta 1965, suomenkielinen nimi Menneiden sukupolvien varjot.

Leffa sijoittuu epämääräiseen menneisyyteen Ukrainan Karpaateille. Visuaalista tyylittelyä raskaasti, kirkkaita värejä, käsivarakameraa, nopeita leikkauksia, animaatiopätkiäkin. Näyttelytyyli muistuttaa japanilaista teatteria ja ääniraita pursuu koko ajan oletettavasti seudun kansanmusiikkia. Löysä juonikin löytyy, traaginen rakkaustarina. En oikein innostunut, kyllähän leffan katsoo, mutta tyyli vaikuttaa tekotaiteelliselta. Vuoristokansa hutsulien kulttuurin vierauskin vieraannuttaa, mielenkiintoa ei oikein jaksa rakentaa. Ortodoksinen kristillisyys korostuu varsin huomattavasti neuvostoliittolaiseksi leffaksi. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti