Pääsin lopulta Helsinki Beer Festivalilla maistelemaan osittain itsepanemaani olutta. Tämä on 7.3.2015 Bruuverissa pantu olut, joka täydentää Trouble Bound - ja Change the Tune -oluilla käynnistyneen trilogian. Kahden perus-IPAn jälkeen tavoitteena oli tehdä todella vahva, kuiva ja katkera tripla-IPA, jopa jotain Pliny the Youngeria tavoitellen, vaikka en ole kyseistä olutta päässyt maistelemaankaan. Luotin kuitenkin Ilkka Sysilän taitoihin, jotta tällainenkin voisi onnistua. Saatavilla olevat hiivat muodostuivat rajoitteeksi. Ilkka teki testipanon brittihiivalla, mutta sen voimat hyytyivät alle 9% tasolle, kyseinen olut tuli sitten tarjolle nimellä Hillbino's Stalemate IPA. Muitakin hiivoja tiedusteltiin, mutta tähän aikaan ja paikkaan ei sopivaa löytynyt, joten ratkaisuksi tuli käyttää belgialaista saison-hiivaa. Tämä oli minulle tietysti kova kompromissin paikka, koska en ole tullut tunnetuksi belgioluiden suurimpana ystävänä. Maine on kuitenkin ehkä hieman vääristynyt, arvostan monia belgioluita, joten asia ei ollut mikään kynnyskysymys. Näillä mentiin. Mahdollisimman vaaleat maltaat, vehnää mukana, Columbusta hillitön määrä katkerohumalaksi, sopiva cocktail jenkkihumalista aromiin ja kuivahumalointi samalla setillä.
Trilogian aikaisemmat osat tuli nimettyä amerikkalaisen rock-musiikin tuotosten mukaan vuodelta 1985. Kolmannellekin oluelle päätin ottaa nimen samalta vuodelta. Yksi amerikkalaisen rockin suurista ilmiöistä tuolla vuosikymmenellä oli kalifornialainen Paisley Underground, jonka bändeistä läheisin itselleni on Long Ryders. Pyörittelinkin hetken nimeä You Just Can't Ride the Boxcars Anymore Triple India Pale Ale. Päädyin kuitenkin vuoden kovimpaan biisiin, jonka loi toinen tuon liikkeen keskeisistä yhtyeistä, alunperin Arizonan Tucsonista ponnistanut Green On Red. GOR aloitti psykedeelisellä otteella ja alkuvaiheen musiikki sai vielä desert rock -lisäleiman. Kun kalifornialaisesta Chuck Prophet IV:stä tuli yhtyeen toinen voimahahmo Dan Stuartin rinnalle, alkoi syntyä mielenkiintoisempaa jälkeä. Time Ain't Nothing on vuoden 1985 EP:n No Free Lunch avauskappale. Tyylissä on selvää velkaa Neil Youngille ja upea melodia on samaa tasoa kuin Heart of Gold. Suhteellisen tuntematon mestariteos, mutta mielestäni juuri oikea nimi tälle vetreiden viisikymppisten miesten panemalle oluelle. Green On Redin tuotanto on epätasaista. Jos aiempien oluiden nimet olivat kunnianosoituksia Blasters- ja Jason and the Scorchers -yhtyeille, niin nyt homage kohdistuu pelkästään tähän yhteen biisiin.
Pääsin olutta maistelemaan käymistankista juuri ennen kegitystä ja kaikki vaikutti olevan suunnitellussa muodossa. Mitään makuarviota en tässä vaiheessa kuitenkaan värkännyt. Häivyin sitten pääsiäiseksi pohjoiseen ja olut pääsi Bruuverissa yleiseen jakeluun. Ehdin sittemmin tsekata jo Ilkka Sysilän soolotvistin samasta oluesta ennen kuin nyt Kaapelitehtaan festivaalilla lopulta olut lasissa.
Hieman liian kylmää, festivaalin maistelulasikin mahdollisimman kehno. Belgihiivahan tätä hallitsee totaalisti, sitrus kohoaa esiin, äärimmäisen kuiva runko. Alkoholia ei mielestäni tunnu. Katkeruus ei ehkä niin pitkäkestoista kuin olisin toivonut, oluen vahvuus ja pitkä käymisvaihe ehkä hioo sitä hillitymmäksi. Olut pääsi Helsinki Beer Festivalin vahvojen alejen kisassa kakkoseksi, voittajana Sysilän eilen maistettu Rye Hiffer IPA. Itsekin könysin podiumille Sonnisaaren paidassa tuulettamaan tapahtumaa. Kuva on Jani Simosen ottama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti