Kevyenä jäähdyttelynä viskimaistingin jälkeen pysähdyin Bier-Bieriin pienelle espanjalaiselle. Kantabrialainen Dougall's on jo usemmasta oluesta tuttu, mutta tässä partnerina mystinen Beernat. IBA tarkoittaa India Brown Alea, totta kai. 7%, pähkinää täyteläisesti, kuivattua hedelmää. Hyvä katkeruuskin pihkan jälkeen leviää pitkäkestoisesti. Maistelutilanne haastava, mutta yllättävän hyvin homma toimi. Bier-Bier, 30.9.2015.
Olin jo ilmoittautunut tähän viskitastingiin, kun sitten Kanadan matkalla saapui tiedote samana iltana järjestettävästä Laphroaigin 200-vuotisillallisesta. Aikaeron ja hämmennyksen keskellä en pystynyt riittävään reaktioaikaan ja varsin houkutteleva Laphroaig-happening buukattiin vauhdilla täyteen. Harvinainen Viskin Ystävien Seuran päällekkäisyysmoka näkyi Black Doorissa, paikalla oli vain neljä osallistujaa, vaikka tarjonta oli erittäin mielenkiintoista. Glenlivetin viskien esittelijänä Henna Sanaksenaho.
Erityisen intiimi tilaisuus ei ollut, kun neljä osallistujaa suomalaiseen tyyliin sijoittuivat käytössä olevan tilan äärimmäisiin nurkkiin. Henna ei tilanteesta hätkähtänyt, vaan veti shown tyylillä. Glenlivetin poikkeuksellinen historia tuli hyvin esiin ja sitten käytiin juomien kimppuun. 12-vuotias on tietysti klassinen benchmark, itsellenikin vanha suosikki jo muinaisilta viskiharrastusajoiltani 80-luvulta. Se pitää pintansa harvinaisen puhtaana hedelmäisenä herkkujuomana. Uusi tuttavuus oli ikämerkitsemätön Founders Reserve, nuorta tavaraa, tuunattu enemmän bourbonin vaniljan suuntaan. Tässä on selvästi kaupallista markkinan laajentamispyrkimystä havaittavissa Macallanin tapaan, ei huono, mutta selvästi maistingin heikoin tapaus.
15-vuotiastakin olen joskus kokeillut, tässä käytössä ranskalaista tammea, jopa konjakin tapaan. Intensiivinen ja täyteläisempi kuin 12v, mutta ehkä ei kovin monimuotoinen kuitenkaan. 18-vuotias saattaa olla uusi kokemus, tässä selvästi pippuria tuoksussa. Täyteläinen, alkoholin poltetta, vaikka ei tynnyrivahvuutta, 43%. Tästä tykkäsin enemmän kuin avauskolmikosta, mutta ehkä uutuus viehätti yllättävänkin brutaalilla otteella.
Kovempaa kamaa kuitenkin tuli jatkossa. Nadurra-sarjan Oloroso Sherry, 60,7%. Huimaa täyteläisyyttä suutuntumassa ilman vesilisää. Vedellä tasapainottuu, viski on kypsynyt noin 16 vuotta pelkässä sherryssä. Paradoksaalisesti sherry ei niin hallitseva kuin monissa puolen vuoden sherry-finish -viskeissä. Kuudentena Clashnoir Single Cask, 18v bourbonissa, 54,3%, Nordic Cask -sarjaa. Vain 250 pulloa Pohjoismaiden markkinoille, pullon hinta tasaraha 250 euroa. Raikkaus hallitsee, kuin 12/15-vuotiaat steroideilla doupattuna, hyvin tasapainoisesti. Tähän ei tarvitse vettä lisätä.
Varsinaisena mustana hevosena Henna kaivoi esiin pienen näytepullon Nadurra-sarjan Peated Whisky Cask Finish -tuotteesta, 61,5%. Ilmeisesti vasta tänään julkistettu, myyntiin ensi vuonna. Siis savuinen Glenlivet! Tuoksu todella intensiivisen savuista, maku samoin, silti Glenlivetin ominainen päärynä työntää päätään savun yläpuolelle. Ei turvesavukuivausta, vaan savuisuus tulee puolen vuoden jälkikypsytyksestä Islay-tynnyrissä. Savuisuus ei siis Lagavulin/Ardbeg -intensiivistä eikä Laphroaigin merileviäkään tarvitse suupielistä raapia. Silti muhevaa, aika näppärä ja yllättävääkin. Upea päätös itselleni varsin ainutlaatuiselle tapahtumalle.
Seinäjoellakin on pantu sesongin juhlaolutta, ajattelin sen sopivan hyvin alkuillan teemaan, mutta nyt tuli erehdys. Hedelmäisen pihkainen murky ruskea olut. Täysin tyylitön sekasotku verrattuna edelliseen baijerilaiseen festbieriin, tuntui lähes inhottavalta. Katkeruutta löytyy kohtuudella, mutta hedelmäiseksi aleksikin varsin karkea. Tankin vaihto osui kohdalle, ei varmaan paranna tuoreutta. Lievää etikkaisuuttakin havaittavissa. Mallaskoski joutui kieltämättä huonoon saumaan, mutta ei tuote todellakaan ollut odotetussa kunnossa. Black Door, 30.9.2015.
Sesongin ensimmäinen oktoberfest-olut, 5,4%. Maltainen ruohon ja viljan tasapaino, keskitäyteläinen ja kevyesti katkera. Ei yllätyksiä, mutta tällainenhan juhlaolut nykyään on. Panimo on Münchenin koillispuolella Landau an der Isarissa Regensburgin ja Passaun välimaastossa. Oluen ns. alkukodissa siis. Black Door, 30.9.2015.
Vielä jatkoa Harrin kanssa Punavuoren autiossa skottibaarissa, tarjolla nyt panimon omaakin uutuutta. 6,7%, jonkinlainen IPA, kissan erite tuntuu minulle nykyään tuoksuvan usein, niin nytkin. Tosi mehuinen maku Elviksen mahlassa, hieman hapan, katkeruutta vähemmän. Ei säväytä, liikaa hedelmämehua, mallas puuttuu, olutmaisuus heikkoa. BrewDog, 29.9.2015.
Jatkoimme Vaaralan Harrin kanssa Kampista Fredrikinkatua Punavuoreen. Birrissä useampikin uutuusolut, mutta maistoon valikoitui nyt belgi-IPA Roba, 5,4%. Tuoksussa todellakin belgihiivaa, ikävän savuinen lähtö sameassa oluessa, hedelmäisyys ei kunnolla nouse esiin. Katkeruutta kyllä löytyy, mutta kokonaisuus jää kulmikkaaksi.
Äskettäin Kanadassa käydessäni hehkuttelin paikallista perinneruokaa poutinea ja haaveilin jopa suomalaisesta craft-baarista, joka tarjoilisi poutinea laatuoluiden kyljessä. Söin nyt suunnilleen ensi kertaa ravintolassa reissun jälkeen ja ruokalistassa kiinnitti huomiota poutine-niminen annos. Erilainenhan tämä oli kuin Kanadassa, mutta ei välttämättä yhtään huonompi. Oikeaoppiset raaka-aineet, ranskalaiset onnistuneesti pohjalla, mozzarellaa hienosti mukana, olisi saanut olla kyllä hieman enemmänkin. Makkarasysteemi pinnalla todella maistuvasti, tosin niitäkin olisi voinut olla hieman enemmän. Mutta pakko tässä nöyrtyä on, ei minusta sittenkään tule miestä, joka toi poutinen Suomeen. Il Birrificio, 29.9.2015.
Oululaisen Sonnisaari-panimon Harri Vaarala oli käymässä Helsingissä ja sovimme pienen keskustelutuokion Bruuverin maestron Ilkka Sysilän kanssa. Sonnisaari on päässyt hyvin liikkeelle ja nyt on uusien valintojen aika kohti globaalia dominointia. Puheenaiheet rönsyilivät kuivahumaloinnin, mäskäyksen lämpötilakontrollin ja reseptien skaalauksen suuntaan, unohtamatta käsityöläisyyden venyvää käsitettä olutteollisuudessa.
Ilkka tarjoili ystävällisesti keskustelun voiteluaineiksi tuoreinta tuotantoaan suoraan takahuoneen panimon käymistankeista. Ensimmäisenä Alphaville Brune, 5,5%, ranskalaisvaikutteinen uutuustuote, juuri kegeihinkin siirrettynä. Nimi viittaa tietysti Jean-Luc Godardin kautta kotimaisiin Kaurismäki-veljeksiin, joihin Ilkalla on käsittääkseni ollut suoraakin kontaktia takavuosina. Varsin kylmää tietysti, odotin Sysilän tehneen inhokkityyliäni belgidubbelia, mutta belgihiivaa oli vaikea erottaa tuoksusta. Hyvin maltainen suutuntuma, hedelmäisyys ei kunnolla pääse esiin, mutta katkeruutta on sitten sitäkin reippaammin. IBU noin 50, Sysilä on nykyään niin hopheaditoitunut, että laimeasti katkeroitua kamaa harvemmin pajasta ulos lähtee. Loppujen lopuksi tässä ei belgihiivaa olekaan, olut on lähellä hopitettua red alea, jälkimaku on todella pitkä. Makeus vältetään hienosti. Myöhemmin päästiin maistamaan keskeneräistä variaatiota, jossa todellakin belgihiiva mukana, jopa 8,5%, ei vastenmieliseltä sekään tuntunut.
Session kohokohtana oli Sysilän uusin IPA, Crabby the Crab, 7%, 80 IBU. Tuoksussa lähes tainnuttavaa aromaattisuutta, sitrusta, pihkaa, yrttiä, kissanpissaa. Maku on tyrmäävän greippinen, perverssillä tavalla myös makea ja tuhdin täyteläinen. Makeus on luultavasti peräisin mallastamattomasta rukiista, jota on peräti 15%. Katkeruus ei tällä kertaa kohoa kohtuuttomaksi, valitettavasti. Hyvin kuivaa ja käytännössä valmista tavaraakin tämä. Crabby on ehkä uusi avaus äyriäisteemaisesti nimetylle olutsarjalle, tätä koskeva kysymykseni sai arvoituksellisen vastauksen. Neljäskin näyte sessioon sisältyi ennen panimokierrosta, siitä ei oikein vielä kannata enempää raportoida.
Founders-session jälkimainingeissa pääsin kuittaamaan Tonagille Zwanze-velkani tällä jakopullolla Pohjois-Kalifornian perinnepanimolta Petalumasta. Pullon kyljessä tosiaan Petaluma luki, vaikka Heinekenin puoleksi kaappaamalla panimolla on nykyään toinenkin tuotantopaikka Chicagossa. 10,6%, tässä barleywinessa ei ole tammea verrattuna Curmudgeoniin, hyvin tuoreen hedelmäinen ja katkerakin. Pihkaa, mäntyä, ryhdikästä tavaraa. Lagunitasin kevyemmät oluet ovat viime aikoina tuntuneet menneen maailman muinaisjäänteiltä, mutta tässä on edelleen potkua mukavasti. William K Kurvi, 28.9.2015.
Kallion laatubaarissa järjestettiin michiganilaispanimo Foundersin oluiden maistelutilaisuus, esittelijänä vientipäällikkö Bob Kaiser, joka on aloittanut firmassa huhtikuussa 2011. Satuin käymään Grand Rapidsin panimoravintolassa jo vajaa vuosi aiemmin, joten historiapuolelta ei esittelyssä erityisempää uutta tullut esille. Panimo on perustettu 1997, kevyillä perusoluilla liikkeelle lähdettiin ja Dirty Bastardilla otettiin sitten särmikkäämpi suunta esiin. Laatuun on satsattu koko ajan ja sehän tietysti panimon timantinkovan maineen kulmakivi onkin. Vienti on yllättävän vähäistä, vain 4% tuotannosta, Ruotsi on suurin export-maa.
Maistelu käynnistyi perus-IPAlla Centennial, hyvin tuore hanaversio oli saatavilla. Sessio-IPA All Day ohitettiin tällä kertaa, vaikka se on panimon myydyin tuote nykyään. Amarillo-humalan tarve All Dayhin on niin suuri, että Washington Statessa on jouduttu lisäämään lisensioituja Amarillo-viljelijöitä kattamaan Foundersin kysyntää. Muutenkin sessiossa hieman sivuutettiin Foundersin hopimpi kama, panimohan on tehnyt sekä vakuuttavaa tupla- että tripla-IPAakin.
Seuraavaksi maistossa oli paahteinen porter ja perään vadelmaolut Rübæus, joka tuntui aluksi hyvin makealta. Diamondin Walter Himanen kertoi, että nitroversio Rübæusista tulee Alkoihin tammikuussa. Session ensimmäinen täysin uusi tuttavuus oli Blushing Monk, 9,2-prosenttinen steroidiversio Rübæusista. Belgihiivaa, kuivaa, maistui erinomaiselta, vadelma hilautuu taaemmalle monimuotoisempaan kokonaisuuteen.
Uutuustuote hieman yllättäen oli myös Breakfast Stout, tätä 8,3-prosenttista tuoretta peruskaurakamaa en ole aiemmin kokeillut, vaikka tynnyrikypsytetty Kentucky-versio on tuttu. Kuohkeaa ja pehmeää, kahvi ja maitosuklaa stemmaa hyvin. Aamiaisstout kuulemma lanseerataan joka syksy Grand Rapidsissa klo 9 aamiaisbuffetin yhteydessä taproomissa. Viimeisenä tunnustettu klassikko Curmudgeon, old alen ja barley winen välimaastoon kehitetty melassitammilastuzydeemi mahtavalla maulla, erittäin hedelmäinen ja pähkinäinen tammikaramellipläjäys, 9,8%, toimi paljon paremmin kuin aiemmin vastaan tullut pulloversio.
Espanjalainen Gil on tehnyt tuoreen (2011) jatko-osan Butch Cassidyn yllättävästä paluusta 1927 elävien kirjoihin Boliviassa. Sam Shepard erittäin vakuuttava pääroolissa. Vaellustarinassa on elegisyyttä ja mahtavaa kuvastoa suola-aavikolta. Takaumissa palataan vanhoihin hyviin aikoihin Sundance Kidin ja Etta Placen seuraan. Tarinan käänteissä on riittävästi dramatiikkaa, mutta Gilin ohjaus on jotenkin löysää, elokuva ei rullaa kunnolla. Leffa on mielenkiintoinen, mutta ei tyydyttävä. Lucio Godoyn koostamassa musiikissa on rosoista hohdokkuutta, erityisen hyvin jytisee Johnny Cashinkin versioima gospel Ain't No Grave.
Musta tölkki Alkossa, 8,5%. Onko Laitila kasvanut jo niin suureksi, että on pakko heittää slaavilainen viinalager monopolin hyllylle? Vai onko kyseessä tuhti vaalea doppelbock? Tai huipputrendikäs pohjoisamerikkalainen imperial pils? Nythän se selviää. Odotin oluen näyttävän Kukko Pilsiltä ja niinhän kävikin. Tuoksussa makeaa maltaisuutta, ainakin jenkkihumalat voidaan unohtaa. Suutuntumassa on yllättävästi savuisutta, tervaakin ehkä. Se kyllä tasaantuu nopeasti enemmän makeaksi maltaisuudeksi, kyseessä oli ehkä jotain pakkauskaasuja? Maku on varsin puhdaskin, vaikka makeus hallitsee. Metallia tai pahvia ei ole, mutta ei ole katkeruuttakaan. Alkoholi kyllä peittyy kohtuullisen hyvin, täyteläisyyttä on, juotavuus on hyvä. En ole viinalagereita viime aikoina juonut, mutta muistikuvissa ne oli vielä huonompia. Laatubockien tasolle jää silti matkaa, makuelämystä tästä ei saa millään. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.
Helsinginkadun lähialkossani on niin masentava olutvalikoima, että olen käytännössä unohtanut koko monopolin Helsingissä oleskellessani. Kapasiteetti täyttyy jokatapauksessa baaritarjonnallakin. Provinsseissa liikkuessa pitkäripainenkin välillä kiinnostaa, niin kävi tänäänkin Puolangalta Kajaaniin palatessa. Skottipoikien hirviolut on suunnattu Nordic-alueelle ja maustettu lakalla, puolukalla, mustikalla ja tyrnillä. Tuoksussa on silti lähinnä jenkkihumalaa, ehkä hieman normitasoa happamampana. Väri on varsin punainen, 5,5%. Maku on marjaisen kirpeä, kepeän hapan ja kohtuullisen katkera takapotku. Sama fiilis kuin Mika Oksasen toissapäiväisessä puolukkasaisonissa, ilman marjoja olut olisi mielenkiintoisempi. Varmaan tylsempi tietysti, sehän tässä pointti onkin. Täydellisen APAn tavoittelu on työlästä ja lopputuloksesta tulee helposti lässähtänyttä keskitien perustavaraa. Helpompaa on siis heittää marjat mukaan ja filmata hirvivideo sekaan. Kiehtovinta oluessa on ehkä Alkon pari vuotta kestävän ostoprosessin läpäisykyky, herrat Watt & Dickie eivät ole aikaisemmin kunnostautuneet näin pitkäjännitteisessä toiminnassa. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.
Tämä pulp-mestari Charles Williamsin Hell Hath No Fury -romaanin tulkinta vuodelta 1990 on henkilökohtaisia neonoir-suosikkejani ja Hopperin uran ehdoton huipentuma. Teksasin pikkukaupunkiin (elokuvassa Landers, kuvattu Taylorissa) sijoittuva hikinen intohimodraama on poikkeuksellisen intensiivinen, jopa vuoden 1957 Studebaker Golden Hawkia ohjastava Don Johnson sopii hienosti kuvioon. Ajattomassa tarinassa feminiiniselle puolelle on vaikea kuvitella yhtä hekumallista rekrytointitulosta kuin vuoden 1958 vaaleanpunaista avo-Cadillacia ohjastava Virginia Madsen ja silloin tuntematon Jennifer Connelly. Jack Nitzschen orkestroima blues junnaa taustalla kuin kohtalon vääjäämättömyys. Tarina on kerrottu moneen kertaan noirissa, mutta tässä se säväyttää vielä hieman kinkkisemmin.
Mika Oksanen ei ole taaskaan saanut hillittyä itseään. Ruista ja puolukkaa maatilaoluessa, 5,3%. Hyvin hapan tuoksu, maku on tuulipukuisempi, ei niin ekstreemiä. Kevyt happamuus nousee ehkä marjoista, lievää makeutta rukiista, mutta ilmeisesti katkerohumaliakaan ei ole unohdettu, takapotku on olemassa. Ymmärrän Mikan kokeilunhalun, mutta kertakäyttövitsin vaara tämäntyyppisissä oluissa on. Periaatteessa tasapainossa olut on, mutta karkeahko makukokemus ei ole kuitenkaan riittävän mielenkiintoinen. Arvostan enemmän humalilla, maltailla ja hiivoilla pelaamista, aivan riittävästi varianssia saadaan niilläkin aikaan. On tämä kuitenkin parempi suunta siitä taannoisesta vadelmamunkkistoutista. Nimen Jason and the Scorchers -viittauksesta lisäpongoja, Neil Youngin samanniminen kappale taas on vaatimattomampaa kamaa. Hilpeä Hauki, 24.9.2015.
Humalove on uusi sopimuspanija, jonka omia tuotteita en vielä ole päässyt kokeilemaan. Sama toimija on myös maahantuoja ja tämä puolalainen IPA Pohjois-Sleesiasta Częstochowan liepeiltä on heidän arsenaalissaan. American IPA, 55 IBUa, 6 %, kantavierre 15º Plato. Humalina Amarillo, Citro (sic) ja Tomahawk (siis Columbus). Tuoksussa havumetsää ja toffeeta. Perushedelmäinen suutuntuma, hiilihappoa mukavan vähän, yllättävän kova takapurenta näillä luvuilla. Lähes tuhkaisen kuiva jälkituntuma. Lämmetessään runko karamellisoituu liikaa ja raikkautta ei ole tarpeeksi, mutta muuten kyllä yllättävän ryhdikäs. Puolan hillittömän craft-buumin tuotteita alkaa siis vähitellen tihkua tännekin. Kuikka, 23.9.2015.
Shrewsburyn kovamaineiselta panimolta uutta kamaa, 4,5%, utuisen kaunis olut. Pehmeän hedelmäinen, ei sitrusta leimallisesti, mutta sellaistakin mukana. Riilikunto erinomainen. Katkeruus tuntuu aluksi lähes puuttuvan, mutta viiveellä sitä saapuu jonkin verran. Kevyt aamiaistyyppinen puhdas olut. Kuikka, 23.9.2015.
Tanskalaista jenkkilageria, 5%. Paha pettymys, luulin kyseessä olevan kohutun Stadin American Lagerin kaltainen huipputuote. Tämä on kuitenkin lähempänä Sandelsia. Makeaa mallasta, ei varmaan lisäaineita, kohtuullisen täyteläinen. Maku on kuitenkin pliisu, varsinkin takaosa on autio. Cella, 23.9.2015.
Sain kutsun belgialaisen trappistipanimon Chimayn maistelutilaisuuteen, tiheä korneri Kaislassa, paikalla maahantuojan edustajia, tuttuja pääkaupunkiseudun olutbloggaajia ja jopa paperillekin vielä kirjoittavia dinosaurus-toimittajia. Illan starana Fabrice Bordon, Chimayn vientijohtaja, kertoi pitkään luostaripanimon vaiherikkaasta historiasta. Miehellä oli matala ääni ja flunssakin päällä, joten kaikesta en selvää saanut.
Tarjoilu kuitenkin pelasi ja heti ensimmäisenä lasiin tuotiin suhteellisen harvinaista Spéciale Cent Cinquantea, 10%, vaalea juhlaolut 150-vuotisbileisiin 2012, simamainen tuoksu, kermatoffeeta, makeaa. Liian makeaa, mutta upean pehmeää, mausteisuus korostui jatkossa.
Seuraavana sininen Bleu, Grande Réserve 2010, yhdeksänprosenttinen tumma olut viisi vuotta kypsyneenä, sekahedelmää tuoksussa. Tuttua nahkeaa hedelmäisyyttä, mutta tavallista pehmeämpänä. Erittäin hyvä juotavuus, runko tuntuu jopa ohuelta. Kuulin, että tämä Chimay-olut oli alunperin jouluolut. Tämä oli ehkä session vakuuttavin olut, selvästi tuoretta pulloversiota sutjakkaampi.
Grande Réserve 1997 samasta oluesta tuntui jo liian vanhalta, ei enää ideaalista. Multaisuutta ja jopa korkinkin makua. Session huipensi ns. maailman ensi-ilta Bleun hanaversiosta. Aika makeaa, mutta pehmeää. Easydrinking kuohkea vaarallinen trappist, erinomaista. 2010 kuitenkin selvästi paras tämänkertaisista Bleu-versioista ilman muuta. Tapasin ensi kerran tapahtuman pyörteissä Kauniin Humalan toisen puoliskon Sammelin, Mushimaltin Nikolaksen ja Olutpostin Mariaanan. Maistinki-termistä kiitokset Jouni Koskiselle.
Pernajasta tärähtää taas uutta proto-kamaa, nyt tyylisuuntana Black IPA, 6%. Paahdetta on, maitohappoa myös, hedelmäisyys on alhaisemmalla tasolla. Katkeruus ei aluksi vakuuta, mutta kehittyy vasta kauan nielaisun jälkeen kapean kiristäväksi. Odotetun tyylikäs suoritus luotettavalta toimijalta. Tätä on käsittääkseni levitetty reippaasti Ruotsin Bishops Arms-ketjulle ja varmaan kerää hyvin ystäviä sielläkin. Kaisla, 22.9.2015.
Palkittu argentiinalainen rikosfilmi vuodelta
2009. Ruskeasävyistä ajankuvaa pääosin 1970-luvun takaumissa liikkuvassa
elokuvassa ennen sotilasjuntan valtaantuloa. Alkupuolisko on ehkä liian
hidasrytminen, ei tarpeeksi intensiteettiä. Joe Mantegnaa muistuttava
rikosta tutkiva pääosanesittäjä Ricardo Darín onnistuu kohtuudella, mutta työpaikkaromanssin
kohde Soledad Villamil vaisumpi. Nykyajassa liikkuva kirjaprojekti ei
nivoudu minusta saumattomasti varsin perinteisen tyylin
draamaelokuvassa. Ehdin jo ihmetellä jalkapallon puuttumista
argentiinalaisessa teoksessa, mutta juonen ja rikoksen ratkaisun
huipentuma liittyykin sitten Avellanedan Racingiin. Monimutkaisessa ja
vaikuttavassa stadion-kohtauksessa pelissä Huracánia vastaan mainitaan
silloin Huracánissa pelannut MM-kisojen 1974 tähti
Miguel Brindisi. Melkoisen hyytävä hissikohtaus huipentaa
valtioterrorismin kritiikin. Unenomaisuus ja todellisuuden hämärtäminen
lisääntyy loppua kohti, mutta melodramaattinen lopetus on varsin
tyydyttävä. Odotin hieman enemmän, mutta kohtuullisen onnistunut
tapaus.
Mustavalkoinen kaupunkifilmi Berliinistä 2012, nuoren vetelehtivän miehen yksi päivä kesäisessä kaupungissa. Tuntuu aluksi moneen kertaan kalutulta Godard-pastissilta, mutta yleistunnelma, jazzahtava musiikki ja Philipp Kirsamerin kuvaus vievät jatkon lähemmäs Woody Allenin Manhattania. Ja hyvässä mielessä, vaikka en niin Allenista välitäkään. Päähenkilö yrittää koko leffan ajan juoda kahvia tuloksettomasti, sen sijaan tupakkaa ja vodkaa kuluu reippaasti rahapulasta huolimatta. Sinänsä irrallisissa arkisenkin komediallisissa kohtauksissa on lähes neuroottista odottamattomuutta, ei voi kunnolla arvata mitä tapahtuu seuraavaksi. Raikkautta ja lopuksi traagisuuttakin, mukava pikku leffa.
Saavuin Kanadasta sopivasti Cantillonin vuotuiseen globaaliin tapahtumaan, joka Helsingissä sijaitsi nyt Suvilahdessa Stadin Panimobaarissa klo 15:00 alkaen. Laskeuduin Vantaalle klo 14:00, olisi kannattanut ajaa tyylikkäästi taksilla matkalaukkujen kanssa baarin eteen, koska jonoa kuulemma alkoi syntyä jo 14:30. Päädyin kuitenkin käymään tyynen rauhallisesti suihkussa, söin vähän välipalaa ja pyöräilin paikalle 15:30. Myöhästyin muutaman sekunnin innokkaimpien hörhöjen yhteispotretista, mutta olutta oli edelleen jäljellä. Sehän oli tärkeintä.
Tämänvuotinen Zwanze on hapan stout, spontaanihiivaa, kypsytetty konjakki- ja punaviinitynnyreissä. Hyvin hapanta, kuivaa ja puumaista. Tuntuu enemmän Flanderin happamilta punaisilta kuin perinteisiltä raikkailta lambiceilta. Otin vielä toisen annoksen lähes huoneenlämpöisenä, mutta arvio ei siitä muuttunut. Ei oikein minun suosikkisour-tyyliä.
Baari pullisteli täynnä, mutta löysin paikan olutaktiivien Hermodin, VastActivin, Tonagin ja hieman myöhemmin saapuneen Euphemosin pöydästä. Tässä ei voinut välttyä houkuttelevilta pullojakotarjouksilta. Itselläni oli käteistä vain Kanadan dollareita, joten jäin velkaa Tonagille ja Hermodille. Ensimmäinen jakokohde San Diegosta Karl Strauss Big Barrel Double IPA, 9%, 90 IBU, Nelson Sauvin, Warrior, Ahtanum. Pullon tuoreus jäi epäselväksi, mutta raikasta sitrushedelmää oli täyteläisesti, katkeruutta vähemmän. Näin vahvassa DIPAssa se voi jäädä tuoreenakin vähiin.
Seuraavaksi kokeilin hanasta Stadin uutta Gasometer Grapefruit IPAa, 6,5%. Ennen maistelua ehdin jo kuulla, että Stadin käytännöistä poiketen sekaan on käymistankkeihin heitetty oikeita greipin kuoria. Helppo tästä on greipin aromeja havaitakin. Muuten tyypillinen Stadin laatutuote tässä tyylissä, pääpaino on edelleen aromaattisuudessa, mutta nyt takapurentaa on selvästi terävöitetty. Way to go!
Seuraavana pullojakokohteena Oregonin Portlandista Gigantic Saboteur Baltic Porter. Oma vireystasoni alkoi olla vähissä valvotun Atlantin ylityksen jälkeen, mutta erittäin laadukkaalta ja monimuotoiselta olut vaikutti. 8%, kahvia, pehmeää hedelmää, maitohappoakin. Tässä vaiheessa siirryin vielä herrojen Konttinen, Sysilä, Sarmaja, etc ammattilaispöytään, jossa sain pari maistiaista Stadin käymistankeista. Toinen Equinox-humalointiversio Gasometer Wheaty Dawn -vehnäalesta, tulossa myyntiin ensi viikolla. Hyvin yrttistä aromaattisuutta. Toinen näyte oli tutun Stadin American Barleywinen uusinta keittoa, ei vielä hiilihappoja ollenkaan, hedelmäinen makeus vielä pinnassa. Ratebeer-aktiivien Hermodin ja Matti Saarisen (mjs) kanssa rutinoitunut oluttuomari Timo Konttinen viritteli mielenkiintoista keskustelua oluiden arvottamisesta, mutta täyteen vauhtiin se ei päässyt kaikkien joutuessa siirtymään eri tahoille.
En voinut jättää Molsonin mauttomuutta viimeiseksi muistoksi Kanadasta. Viime hetkellä ennen boardausta kipaisin sivukäytävää pitkin irlantilaisbaariin. Tarjolla tummaa lageria, hyvin maltainen, hyvin pehmeä. Pähkinää, hiilihappotaso alhaalla, katkeruutta ei ole tässäkään. Hedelmäinen lager, aika makeakin, mutta ei karkea. Toronto, Pearson Airport, Terminal 3, Fionn MacCool's, 18.9.2015.
Olen juonut Molsonia hanasta ennenkin, Vancouverissa 2004. Pienenä sisäpiirin vitsinä päätin nyt kokeilla uudelleen. Suosikkikirjailijani Steve Hamiltonhan pistää upperpeninsulamichiganilaisen päähenkilönsä Alex McKnightin toistuvasti haetuttamaan kantabaarin omistajallaan kanadalaista Molsonia Ontarion Sault Ste. Mariesta. Koska se on oletettavasti paljon parempaa kuin USAssa lisenssillä pantu Molson. Olen epäillyt asiaa ja nythän kanadalaisen oluen taso tarkistetaan uudelleen. Kultainen väri, nopeasti häipyvä vaahto. Makeahkoa mallasta keskitäyteläisessä maussa, nihkeää otetta, takaosa puuttuu. Tyypillinen kansainvälinen teollisuuslager. Näin oletinkin, mutta McKnightin mieltymystä ei kannata vähätellä, subjektiiviset tekijät vaikuttavat. Ja voihan se jenkki-Molson olla vielä huonompi. Toronto, Pearson Airport, Terminal 3, Caplinsky's Delicatessen, 18.9.2015.
Siirryin taksilla hotellilta Union Stationille. Srilankalainen kuski kysyi lentokenttäjunan hintaa. Sehän on 28 dollaria. Mies tarjoutui viemään minut kentälle 50 dollarilla. Koska lyhyt taksimatka olisi maksanut 10 dollaria jo sekin, tartuin tarjoukseen. Hotellilta olin aamulla kuullut, että käypä taksihinta kentälle on 65 dollaria. Vähän kyllä kadutti, kun puoli tuntia seisottiin freewayn rampissa perjantai-illan ruuhkassa. Blue Jayseilläkin pelipäivä. Mutta kaverin kanssa oli hauska jutella ja ei minulla kiire ollut. Mies oli muuttanut Kanadaan 30 vuotta sitten ja ajanut taksia 20 vuotta. Ihmetteli Toronton kasvuvauhtia ja arvioi olutmatkailun olevan minulle määrätty kohtalo. Kentällä siirryin perusbaariin syömään ja ensimmäiseksi olueksi paikallista kölschiä. 5,2%, kevyesti viljainen, vähän hedelmää. Pahvisuuttakin, makua on vähän. Baarimestari muistutti etäisesti edesmennyttä georgialaista jalkapallolegendaa David Kipiania. Toronto, Pearson Airport, Terminal 3, Caplinsky's Delicatessen, 18.9.2015.
Viimeinen olut Torontossa, päätin laskeutua vielä kerran C'est What?in kellariin. Toronto Beer Weekin tarjonta päällä, 50 hanaa, joista 14 caskia. Vielä uusi panimobongaus Waterloosta Toronton länsipuolelta. Tupla-IPA, 110 IBU, 9% (Ratebeerissa 7,5%). Karviaismarjaa, hiilihapot puuttuu käytännössä kokonaan. Pehmeästi hedelmää, hyvä juotavuus, alkoholi peittyy. Katkeruuskin onnistuttu kyllä hyvin peitettyä näin kovalla lukemalla. Jälkimaku on hyvin lyhyt. Ei siis viimeisestä oluesta tajunnanräjäyttäjää, vaikka ehdin hetken sitä odottaa. Gravity-caskeilla ei tällä puolen Atlanttia ole peittoa, ne luonnollisesti asetetaan jääastian päälle. Toronto, C'est What?, 18.9.2015.
