James Lee Burke: Creole Belle

Luettuani äskettäin pari vaatimattomampaa romaania huomasin nyt välittömästi palanneeni alan mestarin kyytiin. 79-vuotias James Lee Burke saattaa olla kaikkein suurin elossa olevista tekstintuottajista. 2012 ilmestynyt Creole Belle on numero 19 Burken Dave Robicheaux -sarjassa. Lähes kaikki sarjan osat muistuttavat toisiaan erehdyttävästi. Monien muiden mestarien tavoin Burke tuntuu työstävän yhtä ja samaa teosta toistuvasti, hiomalla timanttia aina vain kirkkaammaksi. Heikommissa käsissä se alkaa tuntua saman toistamiselta ja kyllä Burkeltakin on päässyt välillä heikompia yksilöitä maailmalle. Creole Bellessa Burke kirjoittaa varsinkin alkupuolella kuin jokainen lause olisi viimeinen. Louisianan poikkeuksellinen luonto äärisääilmiöineen tulee kuvattua taas hämmentävän lyyrisesti samalla kun New Orleansin urbaani syke heijastaa sekä noirin romanttisen hehkun että ihmisen pahuuden synkimmät vajoamat. Burke lataa tällä kertaa sekoitukseen huumoriakin totuttua runsaammin. 

Romaani starttaa tutulla tavalla Robicheauxin harhakuvitelmilla sisällissodasta ja sidekick Clete Purcelin hakatessa gangstereita muusiksi. Itse en yliluonnollisuuksiin usko, mutta Burke, tai ainakin Robicheaux, tuntuu olevan eri mieltä. Sisällissotahallusinaatioiden ohella Robicheaux mm. kuulee musiikkia, jota muut eivät kuule ja tuntuu hyväksyvän asian sellaisenaan. Rasitteita alkaa tulla fyysiselläkin puolella, rintaan pistää ikämiehellä Iberia Parishin apulaissheriffin raskasta työtä puskiessa. Aivan uusi mauste keittoon tulee, kun pelipaikalle astuu yllättäen Purcelin aikuinen tytär. Kuten arvata saattaa, tytär ei ole viettänyt suojattua lapsuutta Kansasin vehnäpeltoja mittaillen. En tiedä mistä Kansasin vehnäpellot tällaisessa mielessä mieleen tuli, mutta ei ainakaan Prime Cut -leffasta. Meksikonlahden öljytuhoja käsitellessään Burke lähestyy uhkaavasti saarnaamisvaihdetta, mutta saa käännettyä kurssin oikeille raiteille. Elisabetiaaninen (okei okei, shakespearelainen) loppurymistely rautaneitonatseineen alkaa olla Bond-tasoa, mutta Bayou Techen bardi saa pidettyä langat käsissään. 528 sivua on melkoinen paketti ja pientä tiivistämistä olisi voinut harkita. Ei siis aivan sarjan ykkönen, mutta Burken parhaita variaatioita tutusta teemasta kuitenkin.