Unto Parvilahti: Berijan tarhat

Aamuyöllä 21.4.1945 Suomen Kommunistisen Puolueen valvontaan siirtymässä ollut Valtiollinen poliisi pidätti eri puolilla Helsinkiä 19 miestä tuoreen sisäministeri Yrjö Leinon käskystä. Miehet luovutettiin Neuvostoliiton hallitsemalle liittoutuneiden valvontakomissiolle ja lennätettiin saman tien käsiraudoissa Malmin lentokentältä Moskovan Vnukovoon. Miehistä Richard Dahm oli saksalaissyntyinen, 17 oli venäläistaustaisia emigrantteja. 19. mies oli Unto Boman, joukon ainoa kantasuomalainen Turun seudulta, joka oli edellisenä syksynä vaihtanut sukunimensä Parvilahdeksi. 

Parvilahti julkaisi tämän sensaatiomaisen muistelmateoksensa 1957. Se on tiheä jännityskertomus, jossa Parvilahti joutuu pidätetyksi jo syyskuussa 1944 jatkosodan loppuvaiheessa saksalaisyhteyksiensä takia. Nopearytmisessä tarinassa edetään vauhdilla huhtikuun tapahtumiin, joissa Parvilahti päätyy Katajanokan vankilasta huomattavasti ikävämpään ympäristöön Moskovan Lubjankaan NKVD:n hyytävään päämajaan. Moskovan tutkintavankiloista tulevat tutuiksi myös infernaaliset Lefortovo ja Butyrka. Vuoden lopulla tulee lopulta viiden vuoden tuomio, jota pidetään vankien keskuudessa omituisen lievänä. Seuraa siirto Mordvan alueelle työleirille, jossa Parvilahti käy ehkä syvimmällä saastassa Stalinin organisoimassa helvetinkoneessa. Loppuaika rangaistuksesta kuluu aavistuksen leppoisammissa merkeissä Vladimirin vankilassa. 1950 ei kuitenkaan ole edessä paluu Suomeen, vaan karkotus Siperiaan, Jenisein deltalle Dudinkan pakkaspersereikään. Kolhoosikomennuksella Parvilahti ajautuu kuoleman kieliin, mutta toipuu vastuullisiin tehtäviin äärimmilleen korruptoituneessa miljöössä. Stalinin kuoltua 1953 seudun tuhannet paatuneet rikosvangit armahdetaan ja eristyneessä Dudinkassa anarkistinen meno muistuttaa barbaarista kaaosta. 1954 Parvilahti pääsee lopulta palaamaan Suomeen oleskeltuaan ensin useamman kuukauden Petroskoissa. 

Parvilahtea ei tarinassa pahoinpidellä tai kiduteta, mutta nälkä, jano, luteet ja sairaudet raastavat miehen viimeiselle rajalle useampaan otteeseen. Parvilahden kerrontatyyli on ironisen kepeä, hän kutsuu 10 vuoden vankeusaikaansa opintomatkaksi. Mies tarkkailee ympäristöään koko ajan tarkasti ja tapaa jatkuvasti eri kansallisuuksia edustavia kiehtovia persoonia vankitovereissaan. Yksi lyhyt kohtaaminen on jalkapalloilija Nikolai Starostinin kanssa. Mies hieman liioittelee gulag-vankien lukumäärää (45 miljoonaa 1945) ja Dudinkan pakkaslukemia (-60 C), mutta muita asiavirheitä ei tarinassa erotu 60 vuoden perspektiivilläkään. Tämä on vakuuttava todiste viime vuosisadan verisimmästä lihamyllystä. Kirjan loppuosa on hieman puuduttava Parvilahden analysoidessa neuvostosysteemin nyttemmin kovin tuttuja epäkohtia.

Mutta ei Boman-Parvilahti aivan bussipysäkiltä gulagiin joutunut. Kirjan jälkisanoissa Erkki Vettenniemi taustoittaa Bomanin taivalta. Monipuolisten vaiheiden kautta Boman päätyi 1941 suomalaiseen SS-pataljoonaan selvästi vanhempana kuin muut. Ukrainassa rintamalla palveltuaan Boman siirtyi Berliiniin järjestelemään suomalaisten asioita ja pysyi siellä vuoteen 1944, vaikka pataljoona kotiutettiin edellisenä vuonna. Bomanin 30-luvun toiminnassa on piirteitä, joiden vuoksi häntä voi epäillä kaksoisagentiksikin. Mies saattoi pelata sekä Hitlerin että Stalinin joukkueessa. Tähän viittaa omituisen lyhyt tuomiokin 1945. Mutta kaikki on arvailua, tämä arvoituksellinen mies vei salaisuudet hautaansa Espanjassa 1970. Erittäin kiehtova lukukokemus kaikin puolin.