sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Harper Lee: To Kill a Mockingbird

Olen nähnyt jo aikaa sitten Robert Mulliganin elokuvaversion To Kill a Mockingbirdistä, mutta luin nyt ensimmäistä kertaa 1960 julkaistun alkuperäisromaanin. Harper Lee on yksi tunnetuimmista one-hit-wondereista J. D. Salingerin ohella. Äskettäin kuolleen Leen viime hetkillä tuli julkisuuteen Go Set a Watchman, mutta sekin on kai tämän romaanin esiversio. 

Romaani sijoittuu eteläisen Alabaman fiktiiviseen pikkukaupunkiin 1933-35, kertojana on 6-8 -vuotias tyttö, jolla on neljä vuotta vanhempi veli ja lakimiesisä. Hyvin ilmeisiä omaelämäkerrallisia vaikutteita, tosin tyttö on menettänyt äitinsä 2-vuotiana, Lee vasta 25-vuotiaana. Naapurissa viettää kesiä tyttöä vuotta vanhempi Dill-hahmo, joka on mallinnettu Truman Capoten pohjalta. En tykännyt lastenkirjoista lapsenakaan, joten en lähtenyt lukemaan romaania kovinkaan suurin odotuksin. Melkoiselta lastenkirjalta tämäkin vaikuttaa pitkään, pysytellään pihapiirissä, jossa on jopa kummitustalon tapainen kiihoke. Aikuismaisempi dramatiikka kiihtyy puolivälin jälkeen, fokukseen tulee oikeusjuttu, jossa mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskaamisesta. Lopussa on jo lähes goottilaisen kauhun piirteitä syvän etelän malliin, mutta tyyli on silti varsin kepeä verrattuna vaikka Flannery O'Connoriin tai Carson McCullersiin. 


Lee kirjoittaa todella kaunista sujuvaa englantia. Dialogi ja kerronta nivoutuvat hämmentävän luontevasti soljuvaan tarinaan. Pikkukaupungin miljöö kartoittuu tiheästi vähitellen pihapiiristä laajenevilla kerroksilla, lopulta koko Etelävaltioiden tasolle. Hitler mainitaan, mutta muuten ei Etelän ulkopuolelle kurotella. Rotusorto nousee keskiöön väistämättä, muutenkin kuin oikeusjutun myötä. Lasten isä Atticus Finch on hieman liian kirkasotsainen raivostuttava täydellisyys, mutta muissa hahmoissa on monimuotoisempaa särmää. Teemoja on pidetty viime aikoina jo liian kuluneina, mutta esimerkiksi koulun opetuksen tason kritisointi ei tunnu erityisemmin vanhentuneelta. Lapsen näkökulma ei häirinnyt odotetulla tavalla, mutta ei tällainen teksti aivan suosikkityylejäni ole. Erittäin vaikuttava ja taitava romaani, voi vain ihmetellä ettei jatkoa koskaan syntynyt. Ehkä pajatso tyhjeni kerralla, ehkä rima kohosi liian korkealle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti