Syrjäinen synkkä kostea kolea saari, jota hallitsee totalitaarisesti kahdeksanhenkinen Neuvosto. Naiset on alistettu lukutaidottomiksi hanttihommiin ja unien näkeminen on kriminalisoitu. Itärannan dystopian alku oli yhtä tervanjuontia, mutta vähitellen seikkailullinen tarina alkoi luistaa. En juuri lue tämänkaltaisia romaaneja, mutta kovin omaperäisenä asetelmaa ei voine pitää. Mieleen tulee välillä Neuvostoliitto, Pohjois-Korea ja Isis. Tarina on väkivaltainen ja loppuun asti synkkä, pientä valon kajastusta tarjoaa kahden nuoren naisen keskinäinen romanssi. Itäranta sotkee realistisen vastarintaliikeromantiikan sekaan fantasiaa ja unia. Tyyli on monisanainen, paljon konkreettista kuvausta, joka ei kuitenkaan vie tarinaa nopeasti eteenpäin. Se tekee romaanista helppolukuisen, kärryiltä on vaikea pudota pois, kunhan sinne kankean alun jälkeen pääsee kiipeämään. Rakennelma on epäilemättä taitavasti rakennettu, mutta ei lukukokemus miellyttävä ollut. Tykkään myös täyteläisemmistä henkilöhahmoista, tässä päähenkilöksi muodostuu totaalisesti virtuoosimainen kirjailija, jonka luomat hahmot ovat pelkkiä marionetteja. Oletan, että tämä on yleinen ongelma fantasiagenressä. Mm. siksi en ole siitä koskaan innostunutkaan. Siis näppärä, mutta kylmäksi jättävä kokonaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti