Speakeasy Double Daddy, keg

Join tätä sanfranciscolaista tupla-IPAa caskina viime keväänä New Yorkissa, silloin rekisteröin vahvuudeksi 9,5%, mutta saattoi olla havaintovirhe. Nyt Makkaratalon uumenissa keg-versio ja vahvuudeksi ilmoitettu 8,5%. Sitrusta löytyy, katkeroa tiukasti, pihkaa Kalifornian punapuutasoisesti. Vihannes ei nyt puske pintaan, mutta raikkaus ei ole paras mahdollinen. On tämä aika hyvä, mutta ei kohoa Kalifornian parhaimpien tasolle, etäisyystasoituksen jälkeenkään. Kitty's, 31.10.2016.

Tanker Hallucination IPL

IPL ei tässä virolaisoluessa tarkoita India Pale Lageria vaan Imperial Pale Lageria, joten vahvuutta on 7,6%. Ei India-ulottuvuuskaan kaukana ole, sillä hedelmää on reippaasti. Hyvin samea, hyvin hedelmäinen, pihkaa, karamellia, ei paljoa perinteisen vaalean lagerin ominaisuuksista havaittavissa. Katkeroa kuitenkin selvästi vähemmän kuin session aiemmissa oluissa. Onhan tämä kuitenkin hyvää kamaa, Virossa homma osataan. One Pint, 31.10.2016.

Left Hand Extrovert IPA

Trooppista hedelmää, vihannesta mukana, raikkaus heikonpuoleista, 7,1%. Katkeroa on, mutta se ei kokonaisuutta pelasta. Taaskaan ei ole Colorado-IPA uinut kovin hyväkuntoisena Atlantin yli. Saattaahan tosin olla, että nämä lastataan laivaan jo Chicagossa ja matkaa kertyy jo suurilla järvilläkin. Täytyy myös todeta, että Left Hand ei ole ennenkään panimona vakuuttanut. One Pint, 31.10.2016.

Sonnisaari Tupru Savulager

Lokakuun päätteeksi vierailu Ruoholahden huippubaariin, josta olin saanut tiedustelutiedon pienosakkuusomistamani Sonnisaaren savuoluesta. 5,5%, tumman punaruskea, tuoksussa savua ja tervaa. Maku tervaleijonainen enemmän kuin palvikinkkuinen, mutta hyvin kuiva. Perävaunussa on tavaraa reippaasti, katkera jälkimaku on todella pitkä. India Rauch? Hyvä juotavuus ja samalla riittävästi täyteläisyyttä. Selvää hedelmäisyyttäkin suutuntumassa. Ei varmaan kaikkien rauch-puristien makuun, mutta toimii todella hyvin. One Pint, 31.10.2016. 

Katja Kettu: Yöperhonen

Noin 100 sivun kohdalla Ketun romaani alkaa tuntua mustalta huumorilta. 15-vuotiaalta raskaana olevalta petsamolaistytöltä katkaistaan kieli 1937 ja tyttö pakenee Neuvostoliiton puolelle. Siellä tyttö putoaa ripeästi Gulagin kitaan, tarkemmin sanoen Vorkutan hiilikaivokseen, maanpäälliseen helvettiin. Tämä on niin käsittämätöntä kärsimystä, että sitä voi pitää parodiana. Mutta tosissaan Kettu on, ei tässä romaanissa huumoria ole.

Toisella aikajaksolla liikutaan Marin tasavallassa Keski-Venäjällä 2015. Petsamolaistytön pojantytär alkaa vähitellen selvittää sukunsa vaiheita. Venäjän arki ei ole paljoa muuttunut Stalinin terrorin ajoista, kaikki on edelleen löyhkäävää paskaa. 

Ketun kielessä on outoja sanoja ja teksti on muutenkin erittäin koukeroista. Lukukokemus oli poikkeuksellisen raskas ja vastenmielinenkin. Pöyristyttävä väkivalta kuvataan masokistisesti mässäillen visvaiseen seksiin käärittynä. Kirjan lopussa on vaikuttava lähdekirjallisuusluettelo ja epäilemättä taustatutkimusta on tehty huolella. Ketun kuvauksessa tunnetut faktat on vain löysä kehikko, johon rakentuu oma fantasiamaailma. Jos juonta jaksaa raskaan tauhkan takaa seurata, niin se on itse asiassa aika näppärä, hieman Jari Tervon Myyrän mieleen tuoden. Millään tavalla uskottava se ei kuitenkaan ole ja tosiaankin lähes hautautuu rönsyilevään kielimutavyöryyn.

Howard Hawks: The Big Sleep

Hawksin (ja Leigh Brackettin, Jules Furthmanin ja William Faulknerin) hupiversiota Chandlerin esikoisromaanista kutsutaan usein film noiriksi. Joitakin tyylin elementtejä tietysti löytyy, mutta kunnon noiria etsivä tietämätön katsoja kyllä harhautuu. Vaikka tragediaakin on mm. Elisha Cook Jr:n hahmoon liittyen, niin tunnelma muistuttaa välillä screwball-komediaa. Aina jaksaa hämmästyä kuinka paljon Hawks löysi nuoria kauniita seksikkäitä naisia tähän leffaan. Jos Big Sleepistä tehtäisiin pornoversio tällä roolituksella, niin Bogart pystyisi parittelemaan noin 15 naisen kanssa. Erityisen kuuluisa on syystäkin kirjakauppasessio Dorothy Malonen kanssa. Malone ja tummaa Agnesta esittävä Sonia Darrin ovat muuten edelleen elossa. 

Mutta onhan tämä aivan loistava elokuva kaikin tavoin, vaikka ei film noirin edustusyksilö olekaan. Pelkästään dialogia voisi kuunnella loputtomiin, käytännössä joka repliikissä on jokin terävä koukku. Bernie Ohls kutsuu Marlowea Philiksi. Bogart kutsuu Martha Vickersiä useamman kerran angeliksi ennen kuin siirtyy käyttämään nimitystä toistuvasti Lauren Bacallin kanssa. Juonen monimutkaisuutta on jaksettu taivastella, mutta sellainenhan se on monissa noireissakin. Ketä todellakin kiinnostaa kuka tappoi autonkuljettajan, joka vilahtaa leffassa vajaan sekunnin ja silloinkin tanakasti hengettömänä. Bogart hieroo tässä elokuvassa toistuvasti oikeaa korvalehteään, kyseessä oli ilmeisesti realistinen hermovaiva. 

Warpigs Lazurite IPA

Niin hyvin kuin eilen Olutexpossa viihdyinkin, en viitsinyt mennä paikalle uudelleen. Kiihkeärytmisen session jälkeen miellytti enemmän hitaampi ja epäsosiaalisempi tunnelma. En malttanut kuitenkaan olla piipahtamatta lähibaariin yhdelle. Molotowissa ei ollut epäsosiaalisuudesta tietoakaan, baari lähes täynnä klo 17:30. Baarimestari möi oluen 50 senttiä liian halvalla ja huomautin asiasta, mutta ei suostunut kuitenkaan enää perimään täyttä hintaa. Taas uusi Warpigs hanassa, IPAssa 7,4%. Hyvin samea, hyvin sitruksinen, greippiä, mutta myös karviaismarjaa. Katkeroa mukavasti. Tässä on hyvät ainekset kasassa, mutta hiilihappoa liikaa ja kokonaisuudessa karkeutta. Molotow, 29.10.2016.

Olutexpo 2016

Hieman hirvittää ruveta kirjoittamaan raporttia Olutexposta, kun takaraivossa jyskyttää Olutmönkijän taannoinen viiltävä lyttäys näistä senttauksista. Mutta liian myöhäistä se on enää lopettaa, tai edes yrittää uudistaa tekstiä. Eli mennään entiseen tapaan. Aluksi pakollinen lämmittely: taas saapui tämänsyksyinen Olutexpo piristämään pimeää, sateista ja kylmää Helsinkiä. Itse en tietenkään joutunut värjöttelemään sateessa rahvaan seassa, vaan marssin suoraan mediainfoon. En sentään reteästi jonon ohi, koska mediatilaisuus alkoi jo tuntia ennen yleistä avautumista.

Viisi tähteä -julkaisun Heikki Kähkönen, tapahtuman johtaja Mikki Nyman ja edellisillasta jo tuttu viskikirjailija Ian Buxton esittelivät viikonlopun suunnitelmia. Ehkä suurimpana uutisena Nyman aikoi siirtyä myös ulkoilmatapahtumiin tavoitteena game change siinäkin markkinassa. Kyllähän Olutexpo onkin aika hyvin järjestetty, viihdyin paremmin kuin oikeastaan missään aikaisemmassa oluttapahtumassa. Mediainfossa oli tarjolla puoli pulloa vastikään lajissaan maailman parhaaksi julistettua Pyynikin Ruby Jazz Alea, jonka valmistuksessa on kuulemma käytetty orapihlajaa. Hyvä hedelmäinen aromaattisuus, mutta rungossa jotain hartsimaista, raikkaammalta siis pitäisi maistua. 

44 näytteilleasettajaa, melko tasan puoliksi kotimaisia panimoita ja maahantuojia. Viskeihin en nyt ehtinyt tutustua ollenkaan. Tällä kertaa varauduin tapahtumaan etukäteen tulostamalla olutlistan ja merkitsemällä siihen kiinnostavimmat kohteet. Tarkoitus oli keskittyä pääosin IPA-tyyppiseen tarjontaan. Kuten saattoi arvata, homma lähti käsistä heti startissa kun hörhöpöydän maistiaisia alkoi kasaantua eteen. Kaikkein ensimmäiseksi mediainfosta päästyäni etsiydyin kuitenkin Joni Harjun ja Ilpo Reinilän Maistila-tiskille tsekkaamaan oululaisuutuuksia. 10-prosenttisessa barley winessa Kaksoissola (onko tämä nyt jokin sanaleikki Harju-kaksosista?) oli maltainen pääpaino, liian kylmänä hedelmäisyys ei kunnolla päässyt mukaan. Jopa samaa hartsia kuin Rubyssa tuntui tässäkin, ehkä se oli jostain jämähtänyt kielelle. Portieerin Lakisääteinen on kahviportteri, 5,7%, todellakin voimakkaasti kahvinen ja paahteinen, katkeruus hillittyä. Myöhemmin illan aikana tsekkasin vielä kolmannenkin Maistilan, Brett Sonjan. Brettalla käytetty tupla-amber, 9%. Raikas hedelmäinen tuoksu, mutta en oikein erottanut brettan fankisuutta. Hyvin tuoreelta maistuva strong ale. 

Parastahan näissä tapahtumissa on alan ihmisten tapaaminen. Jo mainittu olutharrastajien hörhöpöytä oli nyt hyvin miehitetty (mukana ainakin yksi nainenkin) ja reittaaminen oli totutun intensiivistä. Olutammattilaisia tuli jututettua tiskin molemmin puolin. Koffin ständillä ei muuten ollut tiskiä ollenkaan, hanat olivat takaseinällä ja asiakas joutui ikään kuin keskelle cocktail-tilaisuutta pystypöytien ympärille, jossa Anikó Lehtinen suositteli sopivaa pikkupurtavaa eri oluille. Harrastajien ja ammattilaisten väliin on nyt muodostumassa ns. 350-kerho ja hauskasti nämä S-ryhmältä rahaa saaneet olutbloggaajat Kauniista humalasta, Tuopillisesta sekä Tyttö ja tuopista kerääntyivät expossa saman pöydän ääreen. Tuoppityttöä en samaan kuvaan kuitenkaan ehtinyt saada. Käsittääkseni Koffin Anikó kuuluu myös tähän ryhmään. Maria Markus ja Arto Koskelo juonsivat tapahtuman ohjelmaa, joka kuitenkin meni itseltäni täysin ohi, vaikka istuinkin enimmäkseen aivan lavan edessä hörhöjen seassa.

Sonnisaaren Humalaja kolahti äskettäin kovaa ja nyt myös Fat Lizard on saanut Vermont IPAn valmiiksi, nimeltään Conan Juice, 6,5%. Conan-nimi viitannee hiivaan, joka siis oletettavasti sama kuin trendityylin kantaisässä, vermontilaisen Alchemistin Heady Topperissa. Mangomaista trooppista hedelmää hyvin tuoksussa, sameaa on, kissanpissaa maussa, mutta myös liikaa karamellisuutta. Takatilakin horjuu, nyt ei kolahtanut, Fat Lizard on pystynyt parempaankin. Brooklynin uusi Defender IPA piti olla westcoast-tyylinen, mutta täyteläinen kokonaisuus ei kovin paljoa poikkea panimon brittityylisestä East India Pale Alesta. Raikasta pihkaisuutta terävällä takapotkulla, mutta ei kovin sitrusmainen. Fat Lizardin vadelmauutuudessa Raspy Maryssa miellyttävän matalat hiilihapot, hedelmäistä makeutta, mutta ei erityisemmin vadelman makua. Tykkäsin Sweet Marysta enemmän. 

Kuulin huhun, että kentuckylaisen Against the Grainin värikäsetikettisiä tölkkejä ei Valvira ehkä hyväksyisi myyntiin, joten täällä olisi ainutlaatuinen tilaisuus. Valitsin 8,2-prosenttisen tupla-IPAn Citra Ass Downin, jonka tölkistä en oikein kuvasta saa selvää. Ei kovin tuoretta, melko karamellista. Vaikka katkeruutta on, niin pettymykseksi tämä jäi. IPA-tyylisten oluiden putki katkesi, kun Janne Keskisarja kävi hehkuttamassa tapahtuman "parasta" olutta. Epäilin vahvasti, mutta niin vain lankesin ansaan ja hankin lasiin Sorin Vanilla Cake Feveriä, 9,9%, imperial baltic porter. Hurja vaniljaisuus, lievä paahteisuus, hyvin makea, kohtuulliset katkerot. Hyvä olut, mutta ei minun makuuni. Myöhemmin klo 18 Sori avasi kegin Midsummer Melancholya, yhteistyö venäläisen AF Brew'n kanssa, tämäkin imperial baltic porter, nyt 11%. Hyvin vaniljainen, hyvin makea, suklaata ja katkeroa, siis hyvin samanlainen kuin vaniljakakkukuume, mutta ehkä vielä intensiivisempi. 

Etukäteen suunnittelin maistavani Het Uiltjen kaikki neljä IPAa, mutta loppujen lopuksi ainoaksi näytteeksi haarlemilaiselta panimolta jäi Caution Kiwi Crossing, NZ-humaloitu strong ale, 9,1%. Perustrooppista tuoksua, pehmeä, mutta sivumakuja, mentholisuus voi olla katkerohumalastakin peräisin. Varsovalaisen Radugan Big Sleepin valitsin chandleriläisen nimen takia. Barleywine, 10,5%, tunkkaisuutta, hedelmää, ei tarpeeksi katkeroa. Pyynikin Post Mortem -uutuus jaettiin hörhöpöydässä tarkalla otteella. Imperial stout, 12%, makeaa, puumaista pehmeää hedelmää. Ei kovin täyteläinen, ei paahteisuutta, mutta ihan ok. 

Tässä vaiheessa tsekkasin yläkerran ruokatarjontaa, jossa mukana helsinkiläiset panimoravintolat Bryggeri Helsinki ja Il Birrificio. Valitsin kuitenkin Social Foodin cheeseburgerin, joka olikin todella maukas. Erityisesti tykkäsin makeahkosta sämpylästä, joka mätsäsi hyvin lihan kanssa. Palan painikkeeksi Birrin Hoppy Hallgren, josta muistiinpanot jäi vähiin sosiaalisessa tilanteessa oululaisen Roosterin Akin ja Tomin kanssa. Kovin puhtaalta se ei maistunut, mutta katkeruutta löysin. 

Brazilian IIPA oli Omnipollon Polimangon tyylikuvaus. 8,5%, hyvin samea, keltainen. Vihannesta  hedelmän seassa, hyvin kuivaa, liian mehumaista. Moor Hoppiness tuli tsekattua sosiaalisessa ristipaineessa, mutta siinä saattoi olla jopa illan ykkösolut. Hyvin kuivaa, katkeraa ja puhdasta. Puolalaisen Pintan Imperator Bałtyckissa alkoholinen tuoksu. Maussa pehmeää hedelmää ja paahtoa, kevyt katkeruus. Aika hienostunutta, kahviakin kepeästi, keveämpi balttiporter. Stonen Unapolegetic IPAlla oli kunnia jäädä illan viimeiseksi, 8,8%. Trooppista hedelmää, hyvin kuivaa pihkaa, puhdasta settiä. Katkeruus pitkäkestoista, mutta ei aivan täysosuma.

Ian Buxtonin kirjan (101 kuolematonta viskiä) julkistustilaisuus

Heikki Kähkönen kutsui toissatalvisesta Uisgesta tutun Ian Buxtonin viskikirjan lanseeraukseen Kampin Teerenpeli-baarissa. Tarjolla Teerenpelin Jouluolutta, 4,5%, hyvin mausteinen tuoksu, kanelia ja neilikkaa maussa, mutta kohtuullisen hillitysti. Muuten liian tyypillinen joulupläjäys, itsehän en tykkää tämän sesongin oluista ollenkaan vallitsevalla maustesetupilla. 

Myös Teerenpelin uutta viskiä esittelyssä, ilmeisesti Portti-niminen, portviiniviimeistelty viski. Hieman karkea, ei makeutta, ei oikein säväyttänyt, en saanut enempää irti. Netistä selviää, että viski ollut bourbon-tynnyrissä 3-4 vuotta ja sitten port-puussa 1,5 vuotta. Sehän on kokonaisuutena aivan liian vähän, jotta kunnon viskiä olisi käsillä. Kärsimättömyys on nyt kostautunut. Hieman kaoottisessa tilanteessa Buxton esitteli kirjaansa ja suomentaja Jussi Rokkakin pääsi ääneen. En saanut kiinni teemoista, mutta kirjan sain Ianin signeerauksella ja palaan asiaan tutustuttuani siihen. Teerenpeli, 27.10.2016.

Thornbridge Eldon

Sain kutsun uuden Oluthuone Lehdon avajaisiin Annankadulle. Baarihan on ollut auki jo pari viikkoa, mutta nyt sitten avajaisjuhlallisuuksia. Karu sää, kaupunki täynnä syystapahtumia, joten paikalla oli varsin vähän jengiä. Muutama olutblogisteri, joitakin muita olutmediaihmisiä, Delifoxin terävin johto Teemu Lehtoa ja Markku Orasmaata myöten. Tuli nyt tarkemmin tsekattua tila, etutilassa huomio kiinnittyi edelleen erityisen mauttomilta vaikuttaviin terassijakkaroihin. Orasmaan alustuksen mukaisesti takaa erottui nyt Juha Lehdolle omistettu belginurkkaus, nyttemmin Bryggeri Helsingissä vaikuttavan Olli Majasen brittiloosi ja Mallaskosken Jyri Ojaluoman pahvipatsaalla ryyditetty pienpanimolautatarha. En ole mikään sisustusspesialisti, en ota enempää kantaa tähän spektaakkeliin.

Pientä purtavaa ja juotavaa oli tarjolla. Uutuutena tuli pullosta tsekattua Thornbridgen imperial stout. Tuli kysyttyä Orasmaalta myös Thornbridgen Helsinki-baarin kohtalosta. Hanke on jo pitkään ollut viritteillä, mutta siitä ei ole vieläkään luovuttu. Helsingin ydinkeskustasta edelleen etsitään sopivaa tilaa, baariin halutaan reippaasti volyymiä. Tämä Annankadun tilakin oli ollut harkinnassa, mutta sen arvioitiin olleen liian syrjässä. Eldon siis bourbon-tynnyrissä kypsytettyä kamaa, 8%. Jopa tervaa, viskimäisyyttä, vaniljaa hedelmää. Katkeroakin löytyy, mutta ei paahteisuutta. Melko makeaa, mutta pullo liian kylmä lopulliseen tuomioon. Hyvin hedelmäinen kokonaisuus. Oluthuone Lehto, 27.10.2016.

Merisotaseminaari @ Kansallisarkisto

Suomen Sotahistoriallisen Seuran syyskausi huipentui arvokkaissa puitteissa, Kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa. En ollut aiemmin käynyt paikassa, mutta tämä on juuri se televisiosta tuttu sali, jossa portaat nousee nahkaselkäisten käsinkirjoitettujen teosten peittämille seinille. Hieman hämmentävää, että näin arvokkailta vaikuttavat teokset ovat avoimesti esillä. Aiheena merisota, alustajina kolme aktiiviupseeria.

Komentajakapteeni Ville Vänskä kertoi laivaston sotapeleistä 1920/30/40 -luvuilla. Tämä ei itseäni kovin paljon kiinnostanut, mielenkiintoisesti Suomen merivoimat näytti ottaneen oppia Italiasta, joka ei kuitenkaan ole kovin tunnettu maa militaristisena edelläkävijänä. Tarina tihentyi keväällä 1941 järjestetyssä pelissä, jossa Ahvenanmaakin keskeisessä roolissa.

Komentajakapteeni Lari Pietiläinen sitten meni itse asiaan, uhkasi mennä yksityiskohtiinkiin ja niin hän todella tekikin. Aiheena merivoimien operaatiot jatkosodan alussa Suomenlahdella kesällä 1941. Ensin tarkkaa tietoa yhdessä saksalaisten kanssa toteutetusta massiivisesta miinoitusoperaatiosta Hangon ja Viron välillä. Kertomatta jäi kuinka suuri osa Punalippuisen Laivaston Tallinnan evakuoinnin katastrofaalisista menetyksistä aiheutui suomalaismiinoista.  Ehkä sitä onkin vaikea arvioida. Toisena Pietiläisen aiheena oli loppukesän rannikkotaistelut Viipurinlahdella, kun merivoimien joukot tukivat maavoimien hyökkäystä Viipuriin. Tämä oli normaalia eksaktia sotahistoriasettiä, jota suuri osa tämän seuran esitelmistä on. Välillä yksityiskohdat puuduttavat, kun kuulijan oletetaan olevan täysin kärryillä laajemmista kuvioista. Mutta sehän on kuulijan sivistymättömyyden ongelma, ei näitä juttuja olekaan suunnattu perusjanttereille. Pietiläinen käsitteli myös Operaatio Kilpapurjehduksen, eli Ahvenanmaan miehityksen jatkosodan alussa.

Varsinaisesti ajankohtainen kuuma peruna, Ahvenanmaan kysymys, tuli esiin eversti Petteri Joukon esityksessä, jonka otsikkona oli  "Itämeren lukko - Suunnitelmat Ahvenanmaan puolustamiseksi kylmän sodan aikana".  Esitys rajautui vain noin 1970-luvulle asti, koska uudemmat suunnitelmat ovat vielä salaisia. Jouko kommentoi Pariisin rauhansopimuksen 1947 sotilaallisten rajoitteiden tulleen pääosin länsimaiden suunnasta, koska epäiltiin Suomen joka tapauksessa luisuvan Neuvostoliiton satelliittivaltioksi. Suomen armeijasta haluttiin siksi heikko. Muunkinlaisia tulkintoja asiasta lienee. Armeijan heebot kävivät siviilivermeissä tutkimassa Ahvenanmaan olosuhteita miehityksen varalta. Suurin ongelma oli nopeus, siihen aikaan ei mantereelta nopeasti Maarianhaminaan päästy. Alunperin Ahvenanmaalle suunniteltiin siirrettävän ruotsinkielisiä joukkoja Dragsvikista, jottei alkuasukkaat järkyty liikaa.  Myöhemmin havaittiin silloin muodostuvan sotilaallisen tyhjiön toiselle herkälle alueelle Hankoniemeen. Siksi päätettiin olla huomioimatta kielipoliittista herkkähipiäisyyttä ja miehittää saaret karusti pelkkää suomea osaavilla Porin Prikaatin joukoilla. Yleisön joukosta kysyttiin lopuksi kommenttia Venäjän nykyisistä suunnitelmista Ahvenanmaan suhteen historialliseen perspektiiviin peilaten. Odotetusti upseerit jättivät vastaamatta.

Aleksi Mäkelä: Love Records - Anna mulle lovee

Suomalaisen rockin synnyttäjä Atte Blom ansaitsee kaiken mahdollisen huomion ja elämäkertaelokuva voisi olla hyväkin idea. Sellaiseksi tämä Love Records -leffa käytännössä kääntyykin, mutta tulos voisi olla parempi. Lievästi komediallinen elokuva korostaa Blomin ja yhtiökumppaneiden Donnerin ja Schwindtin välistä dynamiikkaa Topi Kärjen keulakuvaaman tunkkaisen iskelmäteollisuuden puristuksessa. Tämä on hyvä dramaturginen ratkaisu, mutta Blomin merkitys ja varsinkin itse musiikki hämärtyy kuviossa. Badding, Dave, Juice ja Hurriganes vierailevat vain lyhyinä cameoina ja jopa Blomin terveystilanne saa musiikkia suurempaa huomiota. Äärimmäisen kiinnostava aihe siis, mutta lopputulos on jokseenkin löysä. Blomin saavutuksissahan Love oli vasta alkusoitto ja miehen urasta riittäisi materiaalia vaikka mihin. Musiikkielokuva on kuitenkin vaikea alue ja Suomesta ei taida löytyä osaamista tarpeeksi. Sama tuotantoyhtiö Fisher King on sivumennen sanoen juuri nyt Ylellä pyörivän Lappeenranta-noirin Sorjonen takana.

Roosters Modern Way, cask ale

Siirryin Helsinginkadun toiselle puolelle Harjusta Kallioon tihkusateessa. Uutta riiliä Yorkshirestä, 4,3%, india session ale. Hyvin pihkainen hedelmäisyys eteisessä, tiukka katkeruus peremmällä. Ei vielä aivan optimaalisessa kunnossa, tuntuu hieman raa'alta. Mutta erittäin nautittavaa kamaa kuitenkin jo nyt. Kuikka, 25.10.2016.

Warpigs Slime Time IPA

Vaasankadun ihmebaarissa tiheään vaihtuva Warpigs-hana ilahduttaa uutuuksien etsijää toistuvasti. Nyt tarjolla IPAa, 7,2%, äärimmäisen ruma ulkonäkö. Tuoksussa vahvasti sitrusta, maku täyteläisen trooppishedelmäinen. Pihkaa jatkossa ja mukavan katkera takapiha. Jotain epäpuhdasta karvautta, joka ei ole kuitenkaan yrttimäistä. Warpigsin parempaa tuotantoa, mutta ei vieläkään täysin vakuuttavaa. Molotow, 25.10.2016.

Bruce Springsteen: Chapter and Verse

Springsteenin omaelämäkerran yhteydessä julkaistiin tämä kokoelmalevy, joka tuntuu varsin jonninjoutavalta. Mukana on viisi ennen julkaisematonta laulua uran alkuajalta, mutta nekin ovat esiintyneet erilaisissa bootleg-äänityksissä. Muuten levyn täyttää tunnetuimmilta levyiltä valitut näytteet, joissa ei ole mitään yllättävää. Esikoislevyn Growin' Up on otettu Hammond-demoista, mutta sekin on jo aiemmin virallisesti julkaistu. Nebraskalta mukaan tulee hieman harvemmin esillä ollut My Father's House, joka liittyy hienosti kirjan pääteemaan. Human Touch ohitetaan kokonaan, Lucky Townilta mukaan tulee isyyden onnea heijasteleva Living Proof. 2000-luvun levyistä jäävät ilman edustusta Magic, Working on a Dream ja High Hopes. CD:lle ei enempää mahdu, mutta itse olisin vaihtanut The Risingin ja Long Time Comin'in tilalle jotain Magicilta tai Dreamilta. 

Levyn avaa The Castilesin Baby I vuodelta 1966, toisena kirjoittajana ja vokalistina George Theiss. Tässä on brittipop-vaikutteet voimakkaimpina, Beatles, Rolling Stones, Them. Ei mitään omaperäistä, mutta energinen garage-ote on ansiokasta. Seuraavalta vuodelta on Willie Dixon / Bo Diddley -livecover You Can't Judge a Book by the Cover. Tämä on tietysti bluesahtavampi, Springsteenin erityisen suosikin Animalsin vaikutteet hyvin esillä. 

Varsinaista kitararockia löytyy Steel Millin bravuurista He's Guilty (The Judge Song). Näin mouruavia kitaroita on harvemmin kuultu Springsteenin uralla, mies imitoi kohtuullisen mukavasti southern drawlia, tämä on puhdasta Allman Brothersia, laulutyyli muistuttaa jopa Skynyrdin Ronnie Van Zantia, mutta häntä Bruce ei 1970 ollut voinut kuulla. Federicin urutkin hyvin esillä. The Ballad of Jesse James on The Bruce Springsteen Bandin kappale maaliskuulta 1972, vain pari kuukautta ennen Hammond-kohtaamista. David Sancious koskettimissa, psykedeelisempi soundi on nyt lähestymässä hieman varhaista E Street Bandia, voimaballadi rullaa hienosti, mutta teksti on aika alkeellista verrattuna myöhempään tuotantoon. Henry Boy on sitten akustinen mies ja kitara -kappale Hammond-session jälkeen kesältä 1972. Aivan samaa monisanaista tyyliä kuin esikoislevyllä, teos muistuttaa jonkin verran Hard To Be a Saintia, vähän jopa Rosalitaa.

Viisi kappaletta ovat siis ilman muuta mielenkiintoisia, mutta juhlavamman rinnakkaisteoksen elämäkertakirja olisi ansainnut. Holveissahan tunnetusti riittäisi Springsteenillä julkaistavaa. Uusi levy ilman E Street Bandia on kai ensi vuonna tulossa, mutta arkistojenkin kaivelua pitäisi jatkaa.

Bruce Springsteen: Born to Run (Autobiography)

Bruce Springsteenin tuotanto (levyt ja varsinkin konserttispiikit) on jokseenkin omaelämäkerrallista. Hänestä on kirjoitettu lukemattomia tutkimuksia ja elämäkertoja, joista useimmat olen lukenut. Hän on kommentoinut tuotantoaan ja elämäänsä lehtihaastatteluissa ja erilaisissa dokumenteissa kohtuullisen avoimesti. Oli hyvin mielenkiintoista saada tieto Springsteenin omaelämäkerrasta, mutta kovin paljoa uutta informaatiota en teokselta odottanut.

Springsteen kirjoittaa rennosti New Jerseyn keskiosien työväenluokan kielellä. Vuonna 2001 kävin itsekin pyhiinvaellusmatkalla Freeholdissa ja Asbury Parkissa. Karu ympäristö piirtyi pysyvästi muistiin ja hyvin Springsteen saa otteen ajasta ja paikasta. Hän korostaa kasvamistaan isovanhempien talossa kouluikään asti, hänelle sallittiin kaikki, elintaso oli primitiivinen, mutta lapselta ei kielletty mitään. Taustalla oli Springsteenin viisivuotiaan tädin kuolema onnettomuudessa, Bruce oli suvun ensimmäinen vauva tämän tragedian jälkeen, tätähän myös Carlin painotti elämäkerrassaan. Nuori Bruce siis törmäsi rajoittaviin auktoriteetteihin vasta koulussa ja jälki oli sitten sen mukaista nunnien kovakouraisessa käsittelyssä. Irlantilaisesta isästä Springsteen antaa aiempaakin hyytävämmän kuvan, tosin rationalisoi asiaa isän sairaudella. Italialainen äiti on sitten sitäkin ihanampi ja kannustava.

Mielenkiintoinen kuva välittyy New Jerseyn sosiaalisista suhteista 1960-luvun puolivälissä. Teinipiireissä vaikuttaa kaksi suuntausta, lähinnä Atlantin rannikolla oleskeleva parempiosainen rah-rah -jengi ja työväenluokkaisempi sisämaan italialaisvoittoinen greasers-ryhmä, johon kuuluu hämmentävästi mm. 1940-luvulla alueelle emigroituneiden mongolien suurikokoista jälkikasvua. Musiikillisia vaikutteitaan Springsteen yksinkertaistaa aluksi Elvikseen ja Beatlesiin, mutta kuva monipuolistuu vähitellen tarinan edetessä, aika taitavastikin.  

Springsteenin teinivuodet osuivat parhaaseen hippikauteen, mutta tunnetusti hän ei huumeisiin koskenut. Hieman yllättävämpää on täydellinen pidättäytyminen alkoholistakin ensilevytykseen asti, siis 23-vuotiaaksi. Taustalla on tietysti isän alkoholiongelma. Sittemmin viina näyttää maistuneen kohtuudella, jopa rock-kliseisesti Jack Daniel's. Hippikauden ilmiöistä Springsteen näyttää sentään innostuneen seksistä. Tyttöystäviä ei nimetä, mutta niitä tuntuu riittävän, useita samanaikaisestikin.

Varhaisista bändeistä Castiles-kausi käydään aika tarkkaan läpi, Earth/Child/Steel Mill/Bruce Springsteen Band kursorisemmin. Kovin olennaista uutta en tästä osasta löytänyt, Dr. Zoom and The Sonic Boom jää kokonaan mainitsematta. Jerseyn paikallisista bändeistä karun lopun kohdanneiden Cichon-veljesten Motifs korostuu. Southside Johnny esiintyy koko kirjassa yllättävän vähän. Upstage-klubilla Springsteen kohtaa Johnnyn lisäksi Tallentin ja Federicin, sekä jo aiemman tutun Van Zandtin. Clemons ilmaantuu tutun konserttitarinan mukaisesti myrskytuulessa Student Princeen. 

Suurin yllätys koko teoksessa on autot. Springsteen näyttää saaneen ajokortin vasta Born to Runin aikoihin, siis noin 25-vuotiaana. Tämä on melkoinen shokki, kun muistaa miehen tuotannon autoromantiikan, se on siis pääosin puhdasta fiktiota. Pikanttina detaljina tekstistä nousee esiin satiaisten tartuttaminen Doug-isään Tijuana-reissulla 1972. 

Mike Appelin kanssa kaikki tuntuu nyt sovitulta, Appel saa lähes kokonaan positiivisen käsittelyn kirjassa. Jon Landaun rooli näyttää retrospektiivisesti nyt kutistuneen, mutta ei Landaukaan voi käsittelystään valittaa. E Street -miehistä Federici näyttää käyneen eniten Brucen hermoille. Tallent, Weinberg ja Bittan jäävät aika varjoon. Clemons ja Van Zandt ovat läheisimmät, Lofgrenista Springsteen kirjoittaa pelkkää positiivista. Muuten bändin dynamiikasta ei tunnu oikein uutta irtoavan. 

Springsteen on kertonut aiemmin henkisistä ongelmistaan 80-luvun lopulla ja terapia-avustaan. Moni on ehkä epäillyt, että Nebraskan (1982) synkät näkymät eivät syntyneet tasapainoisessa tilanteessa. Nyt Springsteen paljastaa, että totaalinen masennus iski ensi kerran Nebraskan kirjoittamisen jälkeen kesällä 1982 matkalla poikki mantereen pienessä kaupungissa Texasissa. Kertomus on aika vavahduttava. Masennus seuraa jatkossa säännöllisin väliajoin, 2010-luvulla entistäkin pahempana.

Ensimmäinen vaimo Julianne Phillips kuitataan kohteliaasti ja Patti Scialfan yksityisyyttä kunnioitetaan. Scialfa näyttää kuitenkin tulevan varsin vauraasta ympäristöstä, olen kuvitellut hänen taustansa olleen yhtä karu kuin tulevalla miehellään. Lapset jäävät ymmärrettävästi yleiskuvauksen tasolle, Jessica Springsteen on ilmeisesti menestyvä ratsastaja nykyään. 

Tunnel of Loveen asti tuotanto käydään läpi yksityiskohtaisesti, Springsteen on siihen selvästi tyytyväinen ja syystäkin. Hieman kummeksuttaa, että Live 1975-85 jää tyystin mainitsematta. Springsteen kommentoi lyhyesti, että Human Touch ja Lucky Town eivät tavoittaneet yleisöä ja sen takia hän hylkäsi 1994 valmiiksi viimeistelemänsä levyn, joka olisi ollut neljäs miesten ja naisten suhteita käsittelevä teos. Roy Bittan oli kommentoinut, että tekstien sisältö ei ehkä kiinnosta yleisöä. Bruce oli aluksi tyrmännyt Bittanin käsityksen, mutta lopulta kääntynyt samalle kannalle. Myöhäistuotannosta en huomannut mitään erityisempää, mutta Wrecking Ballin vaisu vastaanotto näyttää jääneen miestä harmittamaan. Siitähän en innostunut itsekään.

Kiinnostava detalji on Springsteenin kuvaus dramaattisesta ajelustaan Los Angelesin pohjoispuolisella vuoristotiellä Angeles Crest Highwaylla, ilmeisesti 1989. Kurvailin siellä itsekin ensimmäisellä USA-matkallani 1990. En tullut silloin ajatelleeksi, että Springsteen majaili samoilla kulmilla. Samoihin aikoihin Springsteen ajeli Delia-veljesten kanssa mm. Arizonan Prescottissa ja Utahin Monument Valleyssa, samoilla seuduilla liikuin itse suunnilleen samoilla motiiveilla 2002 ja 2014. 

Vanhalle Springsteen-fanille siis kiehtovaa luettavaa, mutta ehkä tuli liikaakin informaatiota. En välttämättä halua tietää, mistä tytöistä Sandy-hahmo on koostettu. Taiteilijan tuotantoa ei pidä selittää liikaa. Toisaalta hän sanoo lopuksi, ettei kertonut kaikkea. Kannatti silti lukea, toivottavasti musiikkia tulee lisää. Vaikka Springsteen kirjoittaa hyvin, niin hän on ilman muuta musiikintekijä. Jos uutta musiikkia tulee, niin siihen suhtautuu nyt ehkä hieman eri lailla tämän kirjan valossa.

Sainte Crucienne Tempête Du Désert

Alsacen tutulta panimolta APAa, 5,5%. Pihkaista kirpeyttä, maltainen runko ja kevyt katkeruus. Liikaa hiilihappoa, mutta ihan tyylipuhdas APA kaikin puolin. Black Door, 23.10.2016.

Tyranena Scurvy IPA, pulloversio

Tätä Wisconsinin keripukki-IPAa pääsin vetämään hanasta paikan päällä Madisonissa 2010 ja tykkäsin reippaasti. 6,5%, sitrusta, teetä, kevyt mutta intensiivinen katkeruus. Parkkihappoa, teemäisyys hallitsee, jopa kahvia voisi tulla mieleen. Hieman yllättäen tässäkin on pomeranssia ja mausteisuus tulee lämmetessä enemmän esille. Ei tunnu kovin raikkaalta ja muistikuvat hanaversiosta ovat aika lailla erilaisia.

Lakefront IPA

Uusi panimotuttavuus Wisconsinin suurkaupungista Milwaukeesta, eli Millerin kotipesästä. Kissanpissaa pehmeästi, hyvin aromaattista trooppista hedelmää, Stadin Panimon tyyliä. 6,6%, parasta ennen -päiväys 12/2016. Sysilä diggasi kovasti. Floraalista fragranssia pitkäkestoisesti ja perätilassakin tavaraa. Ehkä voisi olla täyteläisempi, mutta tämä oli session paras.

Capital Mutiny IPA

Kolmas Capital perus-IPAa, 6,2%. Sitrusta tuoksussa. Pehmeästi matalalla hiilihapolla kukkaista otetta hyvin kirkkaalla ulkonäöllä. IBU 70, mutta katkeruutta ehkä voisi enemmän.

Capital Ghost Ship White IPA

Toinen Capital-näyte vehnäale 5,6%. Pitäisi olla korianderia ja pomeranssia, mutta ne ei maussa tunnu. Ei belgihiivaakaan, tuskin se ehkä mukanakaan. Sysilä kertoi pystyvänsä parempaan. Sameaa, kirpeää hedelmää, katkeruus kevyempää kuin edeltävässä redissä. Amarillon aromit kadonneet, ei varmaan erityisen tuoretta.

Capital Grateful Red IPA

Syksyinen viima kasaa lehtiä Vallilan kaduille, mutta ei pidä masentua. Ilkka Sysilän vaimo oli käynyt työmatkalla Chicagossa ja Wisconsinin pääkaupungissa Madisonissa ja tuonut paikallisia oluita maisteltaviksi. Pääsin mukaan tsekkaamaan tarjontaa. Kävin itsekin seudulla 2010, Madison on yksi USA:n parhaita olutkaupunkeja ja muutenkin hieno paikka. Capital-panimon oluet Madisonin kupeesta tuli sillä reissulla tutuksi, mutta nyt tarjolla kolme uutuutta. Ensimmäisenä San Franciscon hippibändin nimellä vitsaileva puna-IPA, 5,3%. Maltainen tuoksu, kevyttä hedelmää ja karamellia, yrttisyyttä, ei kovin raikas. Mutta todella hyvä takakiskaisu, katkeruuteen on panostettu.

Terry Gilliam: Twelve Monkeys

En ole ennen nähnyt tätä Gilliamin scifiä vuodelta 1995. Lupaavasti pohjalla Chris Markerin lyhytfilmi La Jetée, mutta elokuva oli melkoinen pettymys, ei esim. pääse lähellekään Gilliamin näppärää Brazilia. Dystopia-aikamatkaseikkailu Baltimoren ja Philadelphian seudulla, masentavaa ja tylsää. Madeleine Stowe on aina yhtä upea, mutta ei hänkään pelasta tätä. Bruce Willis on unessa koko ajan ja Brad Pitt erityisen rasittava melskaavana mielenterveyspotilaana. Tom Waitsin kappale kuuluu pari sekuntia ja Vertigosta/The Birdsistä sekä Marxien Monkey Businessista on suoria sampleja, mutta siihen ilonaiheet jääkin. Tätä on pidetty scifinoirinakin, mutta ei todellakaan mikään Blade Runner.

Victory Moonglow Weizenbock

Vahvaa weizenia lounaan päälle Pennsylvaniasta, 8,7%. Hieman yllättäen tarjoilu jalkalasiin. Vaaleanruskeaa, tiivis pienikuplainen vaahto. Tuoksussa voimakkaasti vehnäoluthiivan estereitä, jopa pistävä hajuaistimus. Hyvin matalat hiilihapot, samettisen pehmeää, makeaa karamellia, esteriä, ei banaanisuuskaan kauaksi jää. Olen tällä vuosituhannella vieraantunut vehnäoluen perusmausta ja tämä on lisäksi aivan liian makeaa, joten en oikeastaan tykännyt yhtään. Mutta kieltämättä lämmittää Kurvin hyytävässä syysviimassa. William K Kurvi, 22.10.2016. 

Ruosniemi Vuorineuvos Tullibardine

Raitiovaunulla Punavuoresta Kallioon illan viimeiselle. Porilaisen imperial stoutin viskitynnyriversio, 9,5%. Henkilökunta hienosti lämmitti lasia parillakin eri keinolla ennen kylmän hanaoluen valuttamista lasiin. Ensiluokkaista palvelua, en muista vastaavaan ennen törmänneeni. Tietysti tämä oli asiakasrajapinnassa tehty korjaus, se mitä siellä voitiin tehdä. Ongelman juurisyy on tietysti baarin arkkitehtuurissa, jossa hanaoluita ei voida tarjoilla lämpimämpänä.  

Tiukan paahteinen tuoksu. Lämpötila tosiaankin saatiin sopivaksi, kypsää hedelmää tulee hienosti esiin, paahteisuus mukana maussakin, viskin vaikutusta en oikein saa esiin, mutta Tullibardine onkin aika geneerinen single malt, joten se ei helposti hyökkää esiin. Tässä on katkeroakin takasuoralla, itse asiassa aivan erinomainen olut. Tykkäsin perusversiostakin kovasti ja tässä on jotain ekstraa, joka voi olla vain mielikuva, mutta eihän se mitään haittaa. Kuikka, 21.10.2016.

BrewDog Black Hammer

Jack Hammer on ikisuosikkejani BrewDogin tuotannossa, siinä klikkasi monet asiat kohdalleen. Nyt samantapaisesti nimetty Cascadian Dark tarjolla, 7,2%. Paahteisuutta, hedelmää, katkeroa. Aika hyvä ja tasapainoinen. Sosiaalisessa tilanteessa ei syntynyt kunnon analyysiä, mutta yllättävänkin hyvältä tämä tuntui. Tai sitten pitkän illan feelgood-tunnelma esti häiriötekijöiden aistimisen. BrewDog, 21.10.2016.

Buxton Omnipollo Lemon Meringue Ice Cream Pie

Ullanlinnan skottibaari oli lätkäissyt tämän oluen nimen perään IPA-määreen, mutta käytännössä tämä oli uusi variaatio Omnipollon hedelmäsmoothie-oluista. Nyt ei juurikaan happamuutta, hyvin raikasta sitruksista makeahkoa mehumaisuutta. Perätila hienosti otettu mukaan, takaakin löytyy hieman maisteltavaa katkeruutta. En ole tyylin suurimpia ihailijoita, mutta tämä tuntui hyvin onnistuneelta. Bowmore-maistelujen jälkeen harvinaisen hyvin mätsäävä jälkiruokamainen täydentävä virvoke. BrewDog, 21.10.2016.

Bowmore tasting @ Punavuoren Ahven

Islay-saaren Bowmore on vanhoja suosikkitislaamojani, mutta hieman yllättäen en ole aiemmin osallistunut Bowmore-tastingiin. Juuri Oulusta palannut viskihedonisti Jarkko Nikkanen veti shown ja tarjolla peräti kahdeksan tuotetta, puolet perusvahvuisia, puolet tynnyrivahvuisia, puolet 2 cl, puolet 1 cl annoksina. Erityisenä houkutuksena mukana oli japanilaisessa Mizunara-tammessa viimeistelty harvinainen versio, jota on pullotettu on 2000 yksilöä, Suomeen saatu kuusi kappaletta. Tilaisuuteen oli kovaa tungosta, itsekin pääsin mukaan vasta jonotuspaikalta. Kaikki osallistujat vaikuttivat alaan perehtyneiltä, jopa puolet olivat käyneet Islay-saarella.

Bowmoren perusresepti tarkoittaa bourbon-tynnyrien ja sherry-tynnyrien sekoittamista keskenään, ehkä suhteessa 85/15. Tisle pysyy koko ajan samana, mutta näillä tynnyrimuuttujilla sitten lähdetään pelaamaan. Ensimmäisenä kaksi ikämerkitsemätöntä, pelkästään bourbon-tynnyreitä sisältävä Small Batch ja Legend, jossa oletettavasti tuo perussuhde bourbonin ja sherryn välillä. Bowmoren kevyesti savuinen, oikeastaan tervainen, perusvivahde yhdistyneenä raikkaaseen hedelmään ja lievästi makeaa vaniljaisuuteen oli molemmissa mukana, mutta itse en oikein vielä päässyt käyntiin näillä tuotteilla. Epäilin jo oliko viikkokausia vaivannut lievä flunssa heikentänyt aisteja.

Kolmas näyte, yleisin 12-vuotias, sentään normalisoi tilanteen. Tämä siis samaa kuin Legend, mutta vanhempana. Tässä oli hienoa täyteläisyyttä edellisiin verrattuna, takapotku pitenee sisäsyrjäsyötöstä pitkään vapauttavaan ristikkäislaidanvaihtoon. 18-vuotiassa tulee marjaisuutta lisää, muut maistelijat puhuivat toistuvasti mustaherukkaisuudesta, ehkä niin. Täyteläisyys ei ehkä syvene, mutta laajenee. Uusi tuttavuus Laimrig on cask strength -versio 15-vuotiaasta Darkestista, viimeiset kolme vuotta oloroso-sherryssä. Tässä oli puumaisuutta selvästi, tervaa, ehkä pieni pettymys 12- ja 18-vuotiaiden jälkeen.

The Devil's Casks Limited Release III sekoittaa oloroso- ja makeaa Pedro Ximenez -tavaraa. PX alle 10-vuotiasta, siksi no age statement. Tässä on makeutta jo ehkä liikaa, jää vähän kuriositeetiksi. Ehkä session vakuuttavin oli 10-vuotias Tempest, release V. Release VI on kai jo Alkoissa ja hyvin kilpailukykyisellä hinnalla. Tämä on 10-vuotias first fill bourbon only, eli vanhempi versio Small Batchista. Huomattavasti parempi, paljon intensiivisempi. Tammisuus, vaniljaisuus, päärynäisyys, tervaleijonamaisuus hienossa tasapainossa. 

Lopuksi sitten itse Mizunara, siis oikukkaasti käyttäytyvä japanilaispuu, jota Bowmoren omistaja Suntory on saanut roudattua Skotlantiin. Hyvin vanha viski, ensin 20 vuotta bourbonissa ja sitten kolme vuotta uusissa mizunaroissa. 53,9%. Tässä oli tiheyttä, hillittyä hedelmää, merellisyyttä, suolaisuutta, mutta loppujen lopuksi en saanut oikein otetta. Mielenkiintoinen kokemus, mutta ei varmastikaan hintalaatusuhteessa lähelläkään Tempestiä. Upea sosiaalinen tilaisuus jälleen kerran.