Luulin nähneeni joskus tämän kulttileffan vuodelta 1971, mutta olin taatusti väärässä. Kyseessä on unohtumaton elokuva, joka ei muistuta mitään muuta teosta. Musta itsemurhakomedia on myös romanttinen feelgood-komedia, jonka parina on teinipoika ja 80-vuotias daami. Elokuva henkii poikkeuksellisen raikkaasti 1960-luvun vastakulttuuri-ihanteita tuntumatta ollenkaan vanhentuneelta, päinvastoin kuin monet muut aikakauden merkkiteokset. Jopa Cat Stevensin aavistuksen imelät laulut tuntuvat toimivan tässä kontekstissa. 75-vuotias Ruth Gordon Maudena on ilmiömäinen ja hyvä suoritus myös Vivian Picklesiltä Haroldin äitinä. Haroldin nuorempia morsianehdokkaita on vaikea kuvailla sanallisesti, mutta Haroldin preferenssit ovat sitäkin ymmärrettävämpiä. Haroldin ensimmäinen ruumisauto samantapainen kuin Calamari Unionissa. Nixonin kuvan edessä patsastelevan kenraalienon keinokäsipuolikas nousee vaijerin avulla hieman vaatimattomampaan tervehdykseen kuin Peter Sellersin Strangelovella. Pohjois-Kalifornian hieman syrjäisemmät kulmat elävät mukavasti tarinan taustalla.
Uusikaledonialaissyntyinen kirjoittaja Colin Higgins ei koskaan ennen tai myöhemmin pystynyt mihinkään vastaavaan. Mormonitaustaisen Hal Ashbyn maine ei ole koskaan ollut kovin korkea, mutta rehabilitoinnin täytynee olla vain ajan kysymys, sillä tämä ei todellakaan jäänyt miehen ainoaksi merkkiteokseksi. Godardin luonnehdinta sopii hyvin tähänkin elokuvaan: vaikea sanoa onko kyseessä komedia vai tragedia, mutta mestariteos joka tapauksessa.
"Hal Ashbyn maine ei ole koskaan ollut kovin korkea"
VastaaPoistaWhat!? 80-luvulla jo kun olin leffakerhossa Ashbyn maine oli jo silloin korkealla, esim Peter Biskindin elokuvakirjat jne jne.
---DeGarre
Okei, ehkä niin oli, ei Coppolan, Malickin tai Scorsesen tasolla, mutta seuraavalla portaalla. Olisiko oikeampi muotoilu, että Ashbyn maine on sitten kuoleman jälkeen valunut alaspäin. En seuraa tiiviisti elokuvakeskusteluja, mutta aika harvoin Ashbyn nimi on viime vuosina tullut vastaan.
VastaaPoista