Yleisen väitteen mukaan Hitler pääsi valtaan demokraattisen päätöksenteon kautta. Käsitykselle löytyy perusteita, mutta asia ei ole erityisen yksinkertainen. Yale-professori Turner pureutuu tässä 1996 ilmestyneessä teoksessa tammikuun 1933 tapahtumiin, joiden päätteeksi Hitler yllättäen nimettiin valtakunnankansleriksi 30.1.1933.
Weimarin tasavallan loppuvaiheet eivät olleet parlamentaarisen demokratian juhlaa. Hallitukset eivät nauttineet valtiopäivien luottamusta vaan ne hallitsivat presidentti Paul von Hindenburgin vahvistamilla hätätila-asetuksilla. Heinrich Brüning oli tällainen presidentin kansleri toukokuuhun 1932 asti. Kenraali Kurt von Schleicher juonitteli sitten kansleriksi heikkolahjaisena pitämänsä Franz von Papenin. Papenin kabinetti ajautui umpikujaan marraskuussa 1932 ja pattitilanne jatkui uusien vaalien jälkeen, jolloin Schleicher asettui itse kansleriksi.
Natsit olivat vaikeuksissa joulukuussa 1932. Heinäkuun jättivoiton (37,4%) jälkeen kannatus supistui marraskuun vaaleissa (33%). Hitlerillä oli kaikki-tai-ei-mitään -taktiikka, hän ei lähtenyt hallitukseen, jos ei saanut kanslerin paikkaa itselleen. Tähän muut puolueet eivät suostuneet. Taktiikka alkoi repiä natsipuoluetta, mutta opposition johtohahmo Gregor Strasser ei lähtenyt haastamaan Hitleriä. Strasser häipyi politiikasta joulukuussa 1932, mutta menehtyi sitten Heydrichin kiduttamana 1934. Osa natseista oli jo kyllästynyt vaalidemokratiaan ja vaati aseellista kaappausta. Lisäksi puolueen rahat olivat lopussa. Hitler keskittyi tammikuussa 1933 pienen Lippen vapaavaltion täytevaaleihin, joissa natsit menestyivätkin, mutta eivät satsausta vastaavasti.
Hindenburg oli täyttänyt 85 1932. Marsalkan ote alkoi herpaantua. Schleicher oli kanslerina omituisen apaattinen, kenraali oli tottunut taustajuonittelija, mutta ei viihtynyt parrasvaloissa. Schleicher ammuttiin 1934 ja hänen motiiveistaan on heikosti arkistoissa lähteitä. Tässä on Turnerin tutkimuksen heikko kohta, Schleicherin toiminta jää lukijalle varsin arvoitukselliseksi. Aiempi suojatti Papen kääntyi oppi-isäänsä vastaan ja ryhtyi pyrkimään uudelleen kansleriksi Hitlerin avulla. Hitler vaati edelleen kanslerin paikkaa itselleen ja Papen antoi lopulta periksi, arvellen Hitlerin pelaavan itsensä nopeasti paitsioon. Tässä Schleicherin vastaisessa pelissä Papenin taakse kääntyivät Hindenburgin poika Oskar, kansliapäällikkö Otto Meissner ja pienempien oikeistopuolueiden johtajia. Hindenburg itsekin kyllästyi Schleicheriin.
Hitler ei näyttäydy tässä valtapelissä kovin aktiivisena pelaajana. Hän pelaa ovelasti, mutta muut jakavat kortit. Ilmeisesti kukaan aatelisista von-avainhahmoista, Hindenburg, Papen ja Schleicher, ei ollut lukenut Mein Kampfia. He luulivat käyttävänsä Hitleriä hyväkseen, mutta joutuivat itse pelistä pois. Kun Schleicher joutui eroamaan 28.1.1933, Papen uskotteli Hindenburgille Schleicherin suunnittelevan sotilaskaappausta. Viimeisenä petoksena Papen antoi ymmärtää Hitlerin kabinetilla olevan valtiopäiväpuolueiden tuki, Hindenburgin inhoamasta Hitleristä ei siis tulisi enää presidentin kansleria. Hindenburg taipui ja nimitti Hitlerin 30.1.1933 ja helvetti pääsi irti.
Turner on hyvä kirjoittaja ja tarina rullaa aluksi lähes trillerimäisesti. Käänteitä on kuitenkin niin paljon, että lukijan jännite väistämättä löystyy välillä. Loppuhuipennus on sitten taas hyvää työtä. Viimeisessä luvussa Turner hieman turhaan jossittelee, miten ihmiskunnalle olisi käynyt, jos vaikkapa Schleicher olisikin tehnyt sotilaskaappauksen. Tällä katsauksella on kyllä arvoa, koska se korostaa tammikuun 1933 sinänsä pienten päätösten kauaskantoisuutta. Suurimmaksi syntipukiksi Turnerkin joutuu nimeämään Hindenburgin, ikärajoituksista huolimatta. Schleicher jäänee ikuiseksi arvoitukseksi, vaikka Turner on Moskovan arkistoista löytänyt yllättävän dokumentin, johon tämä teos pitkälle pohjautuukin. Tämäkin kirja on lainassa Ilkka Sysilän arkistoista, kiitoksia jälleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti