Aki Kaurismäen esikoisohjaus teki ensi-iltaviikollaan syksyllä 1983 lähtemättömän vaikutuksen. En pitänyt sitä silloinkaan täydellisenä mestariteoksena, mutta silti se vaikutti ainutlaatuisella tavalla. Edelleenkään mikään muu elokuva ei ole saanut aikaan aivan samanlaista kokonaisvaltaista kiihdyttävää kokemusta. Nyt nähtynä se ei ole menettänyt mitään tehoistaan, henkilökohtaisessa katsannossa. Ultramoraalinen Dostojevski-päivitys onkin tietysti täysin ajaton, ei se voi vanhentua. Kaurismäki on ehkä tehnyt myöhemmin parempia elokuvia, mutta kaikki oleellinen on jo tiivistetysti tässä. Oppi-isät Bresson ja Melville ovat paljaasti nähtävissä, varsinkin Bresson, mutta näkemys on silti omaperäinen. Helsingin miljöön haltuunotto on hämmästyttävän hallittua. Varsinkin nyt asuttuani paikan päällä muutaman vuoden jotkin ympäristöt ovat tarkemmin tunnistettavissa, esimerkiksi Vallilan siirtolapuutarha. Elokuva on uskomattoman tiivis ja intensiivinen, ei yhtään turhaa kohtausta, ottoa tai repliikkiä. Aino Seppo on edelleen ihana ja Markku Toikka Rahikaisena ei voisi olla vakuuttavampi. Avainkohtauksessa vanhan Opelin radiosta pärähtää soimaan Doorsin Love Her Madly, Martti Syrjä ja taustalla ilmeisesti Grand Slam, uskollinen tulkinta alkuperäisestä, mutta silti suomalaisella otteella. Ei kompromisseja, täysin itsenäinen näkemys, Kaurismäestä tiesi heti, että mitään vastaavaa ei valkokankaalla oltu nähty aiemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti