Elia Kazan: Panic in the Streets

Panic in the Streetsin aloitus on film noiria kauneimmillaan. Tai kauheimmillaan. Kamera on auton sisällä, ajetaan öisen kaupungin katua, neonvalot kimmeltävät sateesta märistä kaduista, hermostunutta neuroottista jazz-musiikkia. Ollaan USA:n suurkaupungeista eksoottisimmassa, New Orleansissa. Kamera siirtyy savuiseen uhkapeliluolaan, korttipelissä voitolla oleva peluri häipyy paikalta isäntien vastusteluista huolimatta. Kolme miestä lähtee takaa-ajoon, uhri pakenee ratapihan poikki, mies yrittää puolustautua saalistajia vastaan, mutta Jack Palance ampuu miehen kuoliaaksi satamalaiturilla ja ottaa voittorahat takaisin. Hikeä koko ajan pukkaava Zero Mostel ja toinen apuri paiskaavat ruumiin laivan kannelle kuin jätesäkin.

Elia Kazanin elokuva valitettavasti hyytyy pahasti tämän hienon startin jälkeen. Kiss of Deathin saatanallinen psykopaatti Richard Widmark on tässä valitettavasti kirkasotsainen hohtavaa univormua kantava lääkintäviranomainen, jolla on söpö vaimo Barbara Bel Geddes. Elokuva unohtuu aivan liikaa kuvaamaan nuoren parin arkisia pikkuvastoinkäymisiä. Elokuvan varsinainen aihe, rivakasti tarttuva rutto, on aivan liian sensaatiomainen teema, joka hautaa kaikki elokuvan vivahteet alleen. Paul Douglas on tahattoman koominen vastahakoisena poliisipäällikkönä. Kazan ei ollut tarpeeksi noir-henkinen ohjaaja saadakseen angstin rullaamaan. Istanbulin kreikkalainen Kazan ehkä vaikutti käsikirjoitukseen, joka liikkuu New Orleansin kreikkalaisravintoloissa. Mutta on elokuvassa tehoja alun jälkeenkin. Satyyrimainen Jack Palance (krediiteissä Walter Jack Palance, mieshän oli oikeasti ukrainalaistaustainen ex-nyrkkeilijä Volodymyr Palahniuk) ei koskaan näyttänyt yhtä pahalta kuin tässä debyytissään. Joseph MacDonaldin ajalleen muodikas puolidokumentaarinen kuvaus löytää hyvin tunnelmaa New Orleansin turistikohteiden takaa. Kokonaisuutena ei kuitenkaan yllä film noirin keskitasoa korkeammalle.