Tom Petty

Tieto Tom Pettyn kuolemasta tuli pahana yllätyksenä, mutta niinhän usein käy. Petty oli juuri päättänyt viimeisimmän kiertueensa vajaata viikkoa aiemmin, joten oletin miehen olevan 66-vuotiaana edelleen hyvässä kunnossa.
 

Musiikki-innostukseni hiipui 1970-luvun jälkipuoliskolla kovan alkukiihdytyksen jälkeen ja Tom Pettyn debytointi 1976 jäi huomioimatta. Satunnaista radiosoittoa osui kohdalle, mutta varsinaisesti rekisteröin artistin vasta Live Aidin televisiolähetyksestä kesällä 1985. Tom Petty and the Heartbreakers esitti neljä kappaletta: American Girl, The Waiting, Rebels ja Refugee. Olin heti myyty, esitys oli kirkkaasti koko massiivisen konsertin vakuuttavin. Hankin miehen viimeisimmän studiolevyn Southern Accentsin, joka sinänsä ei ole kummoinen, mutta asenne ja tyylisuunta oli oikea. Ostoon meni samantien miehen koko siihenastinen tuotanto ja aloin asettaa Pettyä musiikkimaailman kartalle.
 

Pettyn ensimmäinen huippukausi osui 1970/80-lukujen taitteeseen, jolloin syntyneet Damn the Torpedoes ja Hard Promises -albumit ovat miehen tuotannon timanttinen perusta. Petty yhdistettiin silloin ja myöhemminkin ns. heartland rockiin, eli samaan lokeroon Bob Segerin, Bruce Springsteenin ja John Mellencampin kanssa. Se on oikea viiteryhmä, mutta ei tietenkään koko totuus. Varsinkin alkuvaiheessa 1960-luvun Byrdsin varjo oli raskaasti bändin yllä ja myös brittipopin vaikutteet olivat suuremmat kuin ryhmän muilla artisteilla. Petty oli kotoisin Pohjois-Floridan Gainesvillestä ja eteläiset aromit southern rockia ja deltabluesia myöten olivat ajoittain korostuneina. Petty muutti Etelä-Kaliforniaan 1970-luvun alkupuolella ja Los Angelesissa vallinnut laid-back -henkisyys pääsi pinnalle Pettyn musiikissa enemmän kuin synnyinseuduillaan pysyneillä Segerillä, Springsteenillä ja Mellencampilla. Kantrirock-vivahteitakin Pettyn tuotannosta löytyy ja Kaliforniassa tyylisuunnan keulabändiksi puskenut Eagles rekrytoi kitaristiksi Don Felderin, joka on myös Gainesvillestä kotoisin. Tekstittäjänä Petty on ironisempi kuin hieman totiset aikalaisensa.
 

Lähes tasan 30 vuotta sitten 23.9.1987 pääsin tsekkaamaan Tom Pettyn livenä Helsingin Jäähallissa. Byrdsin Roger McGuinn avasi illan ja sitten Tom Petty and the Heartbreakers esitti omaa tuotantoaan 45 minuuttia. Erinomainen tiheä setti, mutta ilo jäi lyhytaikaiseksi. Seuraavat kaksi tuntia tämä amerikkalaisen musiikin jättiläinen esiintyi Bob Dylanin taustabändinä, komppikitarassa Petty itse. Dylanilla oli siihen aikaan tapana sotkea klassiset kappaleensa täysin tunnistamattomilla sovituksilla ja keikka oli yksi surkeimpia koskaan todistamiani. Mitä lahjakkuuden tuhlausta ja yleisön halveksuntaa turhamaisuuden vuoksi. Vuosikymmeniä odotin pääseväni näkemään Pettyn täysipainoisen keikan, mutta koskaan se ei onnistunut. Lähimpänä olin tasan kolme vuotta sitten, kun olin Coloradossa samaan aikaan Pettyn bändeineen esiintyessä Denverin lähellä upeassa Red Rocks Amphitheaterissa. Konsertit olivat kuitenkin ajat sitten loppuunmyytyjä havaitessani asian ja en lähtenyt epävarmaan mustan pörssin kauppaan paikan päällä. Nyt kaduttaa, ei voi mitään.

Jeff Lynnen Electric Light Orchestran musiikkia en ole koskaan voinut sietää, mutta Tom Pettyn ura huipentui 80/90-lukujen vaihteessa kahdella Lynnen tuottamalla levyllä. Soololevyn statuksella 1989 julkaistu Full Moon Fever sisältää Pettyn parhaita sävellyksiä ja lievästi viilattu raikkaampi ja kuohkeasti rullaava soundi sopi erinomaisesti materiaaliin, kitarat helskyivät entistäkin nautinnollisemmin. Soololevystä huolimatta Heartbreakersin kitaristi Mike Campbell esiintyi tällä ja kahdella myöhemmälläkin Pettyn soololevyllä. Campbell oli myös osatuottajana näissä ja muissakin Pettyn levyissä, Campbellin vaikutusta Pettyn tuotantoon ei ole ehkä arvostettu tarpeeksi. Tässä vaiheessa ehti kuitenkin näyttää hetken, että Pettyn ura ehkä jatkuisikin sooloartistina. Toisin kävi.
 

1991 Heartbreakersin kanssa toteutettu Lynne-tuotanto Into the Great Wide Open on vielä parempi kuin edeltänyt Full Moon Fever. Heartbreakersin soundi vyöryi ylväämpänä ja elastisempana kuin koskaan, teos on yksi amerikkalaisen kulttuurin suurimpia saavutuksia kautta aikojen. Levyn ylimaallisella Kings Highway -biisillä Petty laulaa "I don't want to end up in a room all alone, don't want to end up someone that I don't even know". Tästä on tullut aina mieleen, että laulun hahmo ei halua päätyä johonkin anonyymiin hoitokotiin odottamaan yksinäisenä kuolemaa. Näin ei Pettylle käynyt, lähtö tuli bootsit jalassa.

Pettyn viimeisten 25 vuoden myöhäistuotanto on osittain epätasaista, mutta edelleen laadukasta. Samanlaista laskusuhdannetta kuin Segerin tai Mellencampin kohdalla ei tapahtunut. Kaikista levyistä en erityisemmin innostunut, mutta esimerkiksi 2006 ilmestynyt kolmas Lynnen tuottama levy Highway Companion on kirkas mestariteos. Lähes samaa luokkaa on viimeiseksi jäänyt monipuolinen studiolevy Hypnotic Eye kolmen vuoden takaa. Kymmenen vuotta sitten Peter Bogdanovich ohjasi Pettystä tyylipuhtaan rockumentaryn Runnin' Down a Dream, joka dokumentoi hienosti miehen uraa. Mukana on myös täysipainoinen konserttitaltiointi. Sen ja äänitteiden pariin on aina hyvä palata, ennenaikaiselta vaikuttavasta kuolemasta huolimatta Petty jätti jälkeensä mittaamattoman aarteiston.