tiistai 7. marraskuuta 2017

Aku Louhimies: Tuntematon sotilas

Luin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan noin 15-vuotiaana ja tykkäsin kovasti. Olin ehtinyt nähdä Edvin Laineen vuoden 1955 elokuvaversion jo aikaisemmin. Linnan romaani oli hyvin jännittävä ja paljon traagisempi kuin Laineen hieman komediallisempaa ja viihteellisempää otetta viritellyt teos. Sittemmin olen nähnyt Laineen elokuvan niin usein, että muistikuvat Linnan romaanista ovat haalistuneet taustalle. Linnan sensuroimatonta versiota Sotaromaania en ole lukenut. Rauni Mollbergin elokuvan vuodelta 1985 näin ensi-iltakierroksella enkä tykännyt yhtään. Ärsyttämisen halu ei ole kovin hedelmällinen motiivi elokuvanteolle. Ja elokuvan ns. sodanvastaisuus heijasteli ikävästi Neuvostoliiton verisen diktatuurin harjoittamaa "rauhantahtoista" propagandaa. Mollbergin elokuvan voisi katsoa nyt toiseen kertaan, mutta tuskinpa se siitä on parantunut.
 
Näin nyt Louhimiehen tuoreen version Tennispalatsin Scape-teatterissa, joka taitaa olla Suomen suurin. Puitteet siis ainakin otolliset ja seurana oli Sotahistoriallisen Seuran nuorisojaoston muita jäseniä. Ensimmäisen tunnin jälkeen aloin olla samaa mieltä niiden arvioiden kanssa, joissa elokuva on leimattu turhaksi tai tarpeettomaksi. Vaikuttavasti tehty ja erinomaisesti näytelty elokuva toistaa aivan liikaa Laineen elokuvan tarinaa ja kohtauksia. Loppua kohti leffa paranee kuitenkin huomattavasti. Louhimies ja toinen käsikirjoittaja Jari Rantala painottavat kesän 1944 vetäytymisvaihetta Syväriltä kohti vanhaa rajaa. Tämä osa toimii hienosti ja rintaman repaleisuus välittyy koskettavasti. Toinen onnistunut ratkaisu on korostaa Rokan ja Kariluodon rooleja. Koskela ja Hietanen ovat edelleen fokuksessa, mutta Rokka on Louhimiehen elokuvan ehdoton kulmakivi. Rambo-tyylisestä ihannoinnista voi valittaa, mutta kyllä Eero Ahon hahmo on varsin terävästi muotoiltu. Matti Ranin oli loistava Laineen Kariluotona, mutta Louhimiehen ja Rantalan laajentama ihanteellinen upseeri kuvastaa vakuuttavasti helsinkiläispiirien AKS-tuntoja maakuntien miesten seassa. Viittaus Koskelan talvisodassa kaatuneisiin pikkuveljiin on koruttoman tyylikäs.
 
Yksityiskohtien horjumiseen voi tietysti tarttua. En ole maatalousekspertti, mutta hämmästelin Rokan lomallaan käyttämää sirppi-työkalua ruispellolla. Kyllä ainakin Kainuussa viikate oli jo käytössä 1940-luvulla. Neuvostopanssarit tuntuivat ainakin yhdessä vaiheessa etenevän liian vaivattomasti vaikeassa maastossa. Kainuulaisen Määtän roolin suhteellista pienentämistä voi myös harmitella. Samuli Vauramon Lammio ei ole tarpeeksi vittumainen, Jussi Jurkka oli 25-vuotiaana tässä suvereeni. Mutta se on pientä, kokonaisuutena elokuva on hyvä saavutus. Varsin kova tasonnosto verrattuna aiempaan Louhimies & Rantala -kalkkunaan nimeltä Käsky.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti