Orionin Louise Brooks -sarja huipentui odotetusti Pandoran lippaaseen, sade uhkasi, mutta pakko oli tsekata, kävelin paikalle, satoi vasta loppumetreillä. Tämä elokuva on Louise Brooksin elokuvista paras ja muutenkin täysin ilmiömäinen. Kun näin leffan ensi kertaa televisiosta 17.7.1984, olin täysin myyty, pidin elokuvaa parhaana näkemistäni. Siellä se on edelleen, top tenissä. Kyseessä 1929 ensi-iltaan ehtinyt saksalainen mykkäleffa, josta kunnolliset kopiot ovat hävinneet. Monenlaisia restaurointeja on viime vuosikymmeninä tullut esille ja kaikista tulee ilmi elokuvan erinomaisuus. Nyt näin elokuvan ensi kertaa teatterissa. 132 minuuttia, Peer Rabenin musiikki, en ole aivan varma olisiko tämä aivan viimeisin restauraatio, ainakin vuodelta 2008. DVD-kopioni on vuodelta 2002 ja 131 minuuttia, ei aivan sama versio.
Taustana on Frank Wedekindin pari näytelmää, joista skenaristi Ladislao Vadja koosti tarinan, jossa on voimakkaasti ohjaaja Pabstin eroottista fantasiaa. Hilpeästi kopion alkuteksteissä sponsorina mainittiin Hugh Hefner. Mitään pornoa tämä ei ole, mutta aikakauteen nähden varsin uskallettua matskua. Elokuvahistorian lumoavin sankaritar Louise Brooks on tässä yksiselitteisesti kauneimmillaan. Yhdessä osassa hänen tukkansa on kammattu pois otsalta jakaukselle ja hän näyttää tavanomaiselta söpöltä filmitähdeltä. Maagisuus häipyy otsatukan myötä, voiko klassinen myyttisyys todellakin olla kiinni näin pinnallisesta yksityiskohdasta? Ensinäkemällä leffa meni suunnilleen suu auki tuijotellessa. Kovin analyyttiseen arvioon ei oikein pysty vieläkään. Tarina ei ole mitenkään realistinen, nykynäkökulmasta varmaan elokuvasta löytyy kaikenlaista epäkorrektia, mutta silti elokuva on varsin ainutlaatuinen. Film noir varasti tältä Pabstin leffalta paljon, mutta aivan samaan synkkään fatalistiseen ja silti jotenkin nostattavaan tunnelmaan se ei yltänyt koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti