Jouluperinnejutussa mainitsin tavasta ostaa itselleni joululahjoja. Enää en sitä tee, mutta käytännössä tämä kirja sellaiseksi muodostui. Joskus loppusyksystä törmäsin netissä mainokseen, jossa jokin suosikkikirjailijani, luultavasti kirjan uuden esipuheen laatinut George Pelecanos, suositteli vahvasti tätä 1966 ilmestynyttä Carpenterin esikoisromaania. Teos löytyi nettikaupasta ja pistin sen samantien tilaukseen. Kovaksikeitetylle amerikkalaiselle 1960-luvun pulp/noir-teokselle on vaikea kuvitella iskevämpää nimeä kuin Hard Rain Falling. Viittaus on tietenkin selvä, Bob Dylanin kolme vuotta aikaisemmin ilmestynyt A Hard Rain's a-Gonna Fall. Kun näin kirjan kansikuvan, olin jo täysin myyty. Epäselvä mustavalkoinen kuva tuon äärimmäisen kiehtovan aikakauden yhdestä tunnistettavimmasta symbolista, täydessä vauhdissa olevasta muskeliautosta ja taustalla sateisessa tuulessa huojuvia havupuita. Tosin auto on anakronisesti 1970-luvun Ford Maverick, mutta tärkeintä on fiilis. Tarina sijoittuu vieläpä parhaaseen mahdolliseen ympäristöön, Oregonin Portlandiin, joka on ehkä edelleen maailman olutpääkaupunki.
Vilkaisin Carpenterin elämänvaiheita. Korean sodan veteraani, Hard Rain Fallingin julkaisu 35-vuotiaana, mainetta ja rahaa ei tullut, vaikka useampia julkaisuja ja Hollywood-krediittejä. Itsemurha kuusikymppisenä Marin Countyn Mill Valleyssa 1995, jolloin kaikki hänen teoksensa olivat out of print. Juuri sellainen CV, jolla tuotetaan kaikkein raastavinta noiria. 1997 join olutta Mill Valleyn Sweetwater Saloonissa, ehkä Carpenterin kantapaikkoja, pikkukaupungissa ei ollut monta vaihtoehtoa.
Teoksen painos oli todellakin pitkään lopussa, tämä uusintajulkaisu on vuodelta 2009. Odotukset olivat siis varsin korkealla, ennakoin jotain Edward Bunkerin ja Newton Thornburgin hybridityyliä. Pelecanos varoitti, että kyseessä ei ole varsinaisesti rikosromaani. Aloitus silti hieman hämmensi, prologina tiukkaa western-realismia itäisestä Oregonista, päähenkilö syntyy 1930, vanhemmille käy lähes vanhatestamentillinen kohtalo ja lapsi päätyy orpokotiin Bendiin. Varsinainen tarina alkaa 1947 Portlandin keskustan savuisista biljardiluolista. Tiheää kerrontaa, paljon rosoisempaa kuin vaikka Tevis/Rossenin The Hustlerissa. Silloin ei craft-olutta tunnettu, mutta Blitz-Weinhard -neontaulu valaisee Burnside Streetin pohjoispuolista skid row'ta ja olutta kuluu kiivaaseen tahtiin.
17-vuotias Jack Levitt päätyy reform schooliin, ilmeisesti johonkin kasvatuslaitoksen ja nuorisovankilan välimuotoon ja saman tien neljäksi kuukaudeksi betoniseen eristyskoppiin. Tämä on niin karua kerrontaa, että Bunker taatusti otti vaikutteita Carpenterilta. Aikataso hyppää periaatteessa vuoteen 1954 ja San Franciscoon, mutta takaumissa palataan välillä tapahtuneeseen. Yksityiskohtaista realismia vankilakierteestä, naturalistista juoppohulluutta, synkkää toivottomuutta ja julkaisuajankohtaan nähden varsin yllättäen suorasanaisesti kuvattua homoseksuaalisuutta San Quentinin vankilassa. Brutaalia väkivaltaa on romaanissa koko ajan, mutta viimeistään San Quentinin tapahtumat lyövät taatusti luun kurkkuun paatuneimmaltakin lukijalta.
Romaanin päätösvaihe kuvaa vapautuneen Jack Levittin yrityksiä virittää perhe-elämää 1950-luvun lopun San Franciscossa. Tämä on seesteisempi, mutta ei oikeastaan yhtään valoisampi vaihe, Carpenterin kyynisen viileä illuusioton teksti ei päästä kynsistään. Tämä ei todellakaan ole tyypillinen rikosromaani. Tapahtumat sinänsä muistuttavat 1950-luvun pulpia, vaikkapa Charles Willefordin varhaisteoksia. Carpenterin tyyli on hämmästyttävän valmista, intensiivistä, riisuttua ja iskevää. Lukukokemus on vaikuttava, mutta ei välttämättä täysin miellyttävä. Bunker ja Thornburg ovat todellakin vertailukohtia, mutta vähemmän kuin kuvittelin. Charles Bukowskikin (Carpenter teki Bukowskin Post Officestä Hollywood-skriptin, mutta projekti raukesi) käy mielessä, mutta tämä varmaan muistuttaa myös beat-kirjallisuutta, Jack Kerouacia ja Ken Keseyä. Heidän tuotantoaan en juuri tunne, mutta beatistien North Beachin Vesuvio-baarissa Levittkin viihtyy. Pelecanos toteaa, että Carpenterin romaanin voi lukea useampaan kertaan. Ehkä niin, mutta ainakin tuoreeltaan tuntuu, että kerta riitti, sen verran unohtumattomalta kokemus vaikuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti